Näytetään tekstit, joissa on tunniste yleistä. Näytä kaikki tekstit

Suhde ulkomaalaisen kanssa — mitä odottaa (kun odotat puolisoasi kotiin)

Suhde ulkomaalaisen kanssa voi olla aika ihanaakin. <3

Suhde ulkomaalaisen kanssa — kuinka ihanan eksoottista ja erilaista! Tai niinhän sitä ainakin voisi luulla. Mutta oletko ajatellut sitä, millaisia karikoita transnationaaliset parit joutuvat väistelemään matkalla kohti tasapainoista, yhdenvertaista suhdetta?

Vaikka kahden eri maassa syntyneen ihmisen rakkaustarina kuulostaisikin niin ihanan romanttiselta ja täydelliseltä, se harvoin on sitä — ainakaan heti ensialkuun. Suhde ulkomaalaisen kanssa vaatii pitkää pinnaa, loputonta ymmärrystä ja tahtoa onnistua. Se vaatii monia itkuja ja onnenhetkiä, vahvaa luottamusta tulevaisuuteen.

Mitä siis odottaa (silloin, kun odotat ulkomaalaisen puolisosi kanssa yhdessä aloilleen asettumista)?


Valmistaudu siihen, että tunteet kulkevat vuoristorataa

Monet monikulttuuriset parisuhteet alkavat kaukosuhteella. Kaukosuhde on samalla kertaa yksi elämäsi hirveimmistä, mutta myös kauneimmista kokemuksista. Joka toinen päivä olisit valmis maksamaan itsesi kipeäksi ylihintaisista lennoista vain, jotta saisit viettää aikaa paremman puoliskosi kanssa — joka toinen päivä taas mietit, onko tässä edes mitään järkeä.

Ja on, on siinä.

❤ Lue myös ❤

Ole kärsivällinen

Uskaltaisin väittää, että suhde ulkomaalaisen kanssa ei koskaan ole helppo tai yksiselitteinen. Monesti suhde ulkomaalaisen kanssa vaatii pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä jo siksikin, ettet pysty vaikuttamaan moniin asioihin itse. Jos kuvittelet esimerkiksi voivasi hoputtaa virkailijoita puolison oleskelulupaperosessissa, unohda koko juttu — ei Maahanmuuttovirastoon nimittäin oikein tahdo edes saada yhteyttä.

Älä oleta mitään

Kaikki amerikkalaiset rakastavat kurpitsapiirakkaa samalla tavoin, kuin venäläiset vodkaa? Ei välttämättä. Ulkomaalainen puoliso opettaa sinulle huomaamattaan omaa kulttuuriaan paljon syvällisemmin, kuin olisit osannut uskoakaan — valmistaudu siis heittämään monet uskomukset suoraan romukoppaan.


Suhde ulkomaalaisen kanssa on yksi, suuri yllätys

Yllätykset ovat osa monikulttuurisen suhteen arkea, vielä vuosien jälkeenkin. Vaikka yhteinen kieli löytyisikin, se harvoin on ainakaan molempien äidinkieli — ja jo se on omiaan aiheuttamaan turhautumista. Myös kaukosuhteen aikaiset aikaerot, takkuileva internet ja samassa maassa asuttaessa kulttuurien yhteentörmäykset vaativat sen, että maltat silloin tällöin vetää syvään henkeä — joskus jopa kahdestikin.


❤ Lue myös ❤


Ymmärrä, että tulet aina ikävöimään jonnekin

Jos asutte puolison kotimaassa, tulet todennäköisesti ikävöimään Suomea ja suomalaisuutta. Jos taas asutte Suomessa, olet hyvin todennäköisesti onnistunut ripottelemaan palasia sydämestäsi myös puolisosi kotimaahan ja ikävöit sinne. Myös lentokentät aiheuttavat sekalaisia tunnereaktioita kaukosuhdeaikojen jäänteinä.


Tulet turhautumaan, lukemattoman monia kertoja

Jos olet tapaillut vain suomalaisia miehiä, ei tämä tilanne todennäköisesti ole sinulle kovinkaan samaistuttava. Mutta varmasti kuka tahansa ulkomaalaisen kanssa pariutunut voi allekirjoittaa sen, kuinka ihanaa olisikaan voida riidellä suomeksi! Tai ylipäänsä ilmaista suuria, vahvoja tunteita äidinkielellään, tunnekielellään. Vaikka vieras kieli olisikin vahva, jotain tuntuu jäävän puuttumaan.

Suhde ulkomaalaisen kanssa on syyllisyyttä

Jompi kumpi, jos eivät peräti molemmat, transnationaalisen parisuhteen osapuolista on aina poissa kotoa. Poissa tutusta, turvallisesta. Jää paitsi ystäviensä ja perheenjäsentensä tärkeistä merkkipäivistä ja joutuu tyytymään ikävissään videopuheluihin ja postitse lähetettyihin paketteihin. Syyllisyys seuraa aina mukana.

...Mutta se on myös lukuisia ilon ja onnen hetkiä ❤

Omakohtaisesta kokemuksesta sanon, että tämä parisuhteeni on aivan erilainen, kuin yksikään aiempi. No, enpä olen yhdenkään aiemman kanssa naimisiinkaan päätynyt, mutta mutta... Olen oman ulkomaalaiseni kanssa saanut kokea lukemattoman monia onnistumisia ja iloa. Olemme hitsautuneet tiiviimmin yhteen siksi, ettei mikään ole ollut itsestäänselvää tai helppoa. Olemme joutuneet opettelemaan tuntemaan toisemme aivan erilaisella tavalla, joka on haastanut vuoroin meitä kumpaakin. Ja juuri siksi tämä on niin erityistä. Niin erityisen ihanaa!


Olisiko suhde ulkomaalaisen kanssa sinusta ihana, erilainen kokemus vai kenties liian haasteellinen ajateltavaksi?

Ihanaa sunnuntaita! ❤
By klo 20 kommenttia
Tunnisteet: , , ,

Ja sitten, yhtenä päivänä, minä päätin olla taas onnellinen.


Onni ja onnellisuus ovat olleet kuumia puheenaiheita jo pitkään. Ihmisiä muistutetaan siitä, ettei onni kasva puissa - oma onnellisuus rakennetaan itse.

Mutta se on paljon helpommin sanottu, kuin tehty!

Vaikka onnellistamista työnnetään meille jokaisesta median kanavasta kaikki vuorokauden 24 tuntia läpeensä, eivät asiat ole niin yksinkertaisia. Onnettomasta parisuhteesta ei lähdetä siksi, että se on kaikesta huolimatta tuttu ja turvallinen - eikä ankean ahdistavasta vakkarityöpaikasta sanouduta irti ja jäädä vapaaehtoisesti tyhjän päälle. Kolikolla on aina kääntöpuolensa.

Toisaalta, onnettomaan elämään kyllästyy. Lopulta arjen värit näkyvät vain harmaina ja elämä maistuu lähinnä kolmesti pakastetulta, kahdesti mikrossa lämmitetyltä pullalta.


Ruokakauppakateellisuutta

Omassa elämässäni oli ajanjakso, jolloin olin onneton. Tarkemmin sanoen, olin todella onneton. Pyristelin pakoon voimattomana ja lopen uupuneena, eikä yksikään pakoyritys johtanut yhtään minnekään. Olin lopulta jumissa omassa elämässäni, jota en halunnut elää. Monesti jo ruokakaupassa käydessäkin jäin katselemaan muita ja mietin, että tuollakin on varmasti asiat paljon paremmin, kuin minulla. Että tuokin ihminen on varmaan onnellinen ja tekee niitä asioita, joista pitää.

Vaatii kuitenkin paljon, että irrottaa otteensa tutusta ja ottaa ensimmäisen askeleen kohti tuntematonta. Siitäkin huolimatta, että tietää tuntemattomankin olevan parempi kuin nykyhetki - ettei tästä yksinkertaisesti enää pääse enää syvemmälle.


Valoa tunnelin päässä

En valehtele, alku oli vaikeaa. Todella vaikeaa. Mutta se vapautumisen tunne, joka sitä kamalaa alkua seurasi, se oli huumaavaa. Tajusin, että voin tehdä mitä vain! Saan tehdä mitä vain! Kykenen mihin vain! Koko maailma on minun!

Ja vaikka moni asia on sen hetken jälkeen muuttunut, yksi asia on pysynyt. Olen oppinut olemaan terveellä tavalla itsekäs - pidän huolen siitä, että myös minä olen onnellinen. Minulle on yhä ja edelleen tärkeää se, että myös läheisilläni on kaikki hyvin - mutta kun minä voin hyvin, on minun helpompi huolehtia myös läheisistäni.

Oletko sinä ollut onneton? Kuinka sinä selvisit siitä ajanjaksosta voittajaksi?
By klo 8 kommenttia
Tunnisteet: ,

Millainen lomaltapalaaja olet?


Hartaudella suunniteltu, kauan odotettu ja ilolla vietetty loma on takanapäin, edessä siintää vain harmaata arkea aina hamaan loputtomuuteen saakka. Ei mikään ihme, että vähemmästäkin jo masentaa - vaikka niitä matkamuistoja kuinka pyörittelisi käsissä tai mussuttaisi reissusta tuotuja herkkuja kyllästymiseen asti. Onhan loma kuitenkin aina loma.

Kotiin palatessa arki rutiineineen odottaa. Tai no - suurimmalla osalla meistä, ainakin. Laukut jäävät helposti avonaisina lattialle odottamaan purkamistaan - niistä haetaan silloin tällöin mitä sitten tarvitaankaan ja muuten laukunsyrjää vähän potkaistaan sivummalle. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Tai niinhän sitä voisi kuvitella.

Meillä vierailee jo ennen matkaa pieni hurrikaani. Se siivoaa mukanaan joka ikisen huoneen, pesee pyykkikorin tyhjäksi ja tekee kausipuhdistuksen niin kahvinkeittimelle kuin astianpesukoneellekin. Kun ovi perässä sulkeutuu ja lentokenttä siintää kaukana horisontissa, on meillä koti tip top. Kerrankin...


Se tyhjentää laukut, tekee pikaisen siivouksen, pesee matkalta kertyneet pyykit ja kuljettaa laukut siististi varastoon odottamaan seuraavaa matkaa.

Ja kotiin palatessa, se sama hurrikaani käväisee taas kylässä. Se tyhjentää laukut (usein jo samana päivänä, kun kotiin palataan - nukkumaan ei voi mennä purkamattomin laukuin, kellonajasta viis!), tekee pikaisen siivouksen, pesee matkalta kertyneet pyykit ja kuljettaa laukut siististi varastoon odottamaan seuraavaa matkaa. Meillä tuskin mikään on minun jäljiltäni yhtä hyvässä järjestyksessä kuin matkalaukut, passit ja muut matkadokumentit.


Matkamuistot, trinketit, asetellaan (mielellään heti paluupäivänä) omille paikoilleen - onhan asettelua mietitty jo viimeistään koneessa, matkalla Suomeen.

Niin... Kestän kyllä epäjärjestystä hälyttävän pitkän aikavälin kotona (onneksi mies ei), mutta kun matka lähestyy, nalkuttava vaimo minussa herää täysin valveille. Ja valitettavasti se eukko jaksaa roikkua mukana aina sinne asti, että laukut on kotona saatu purettua ja putsattua. Ehkä hyvä, että miussakin on edes joskus vähän tällaista rotia - se on aika harvinaista herkkua, nimittäin.

Millainen lomaltapalaaja sinä olet? Järjesteletkö kaiken välittömästi, vai saavatko matkalaukut jäädä pölyttymään lattialle avonaisina seuraavaa reissua odottamaan?

By klo 8 kommenttia
Tunnisteet: , , ,

Avoin palaute Kymenlaakson keskussairaalan päivystysosastolle


Sain yövuoron jälkeen, 17.2. sunnuntaiaamuna puhelun äidiltäni noin kello viiden maissa. Isovanhemmilla yökylässä ollut lapsi oli alkanut oksennella, ja kuume oli kivunnut himppua vaille 40:n asteeseen.

Sen enempää miettimättä kävin nappaamassa lapsen naapurista kyytiin ja lähdimme kohti meitä lähintä 24/7 päivystystä, joka sijaitsee noin 40 minuutin ajomatkan päässä Kotkassa. Koko matkan lapsi tärisi kuumeen nousuaan ja itki huonoa oloaan - silloin siis, kun ei yökkäillyt ja oksennellut. Normaalisti niin energiaa täynnä oleva tyttö oli nyt kuin haamu, jolla hädin tuskin jalat kantoivat alla.

Koska lapsi oli todella huonovointinen, päätin ajaa auton suoraan rampille, päivystyksen oven eteen. Edessä oli ambulanssi (onhan ramppi juuri ambulansseille tarkoitettu) ja varmistin vielä ambulanssihenkilökunnalta, että heille minun pikainen parkkeeraamiseni heidän autonsa perään on ihan okei. Ystävälliset ambulanssimiehet vakuuttivat asian olevan heidän puolestaan kunnossa, ja pääsimme tytön kanssa siirtymään ilmoittautumisen puolelle päivystykseen.

Tai niinhän minä luulin. Ystävällinen hoitaja alkoi kysellä tietojamme, mutta tietokone oli jumissa. Samalla taaempana istunut, vanhempi hoitaja vilkaisi valvontakameran kuvaa ja huomasi tietenkin ambulanssin taakse jätetyn automme. Kerroin, että olen siirtämässä auton välittömästi - kunhan vain saisin ensin heikkokuntoisen lapsen ilmoitettua ja näin hoidettavaksi. Tämä ei kuitenkaan kelvannut, vaan kuulin auton olevan esimerkiksi ambulanssin tiellä (jota se ei ollut, olin kuitenkin puhunut asiasta ambulanssihenkilökunnan kanssa) ja muutenkin väärässä paikassa. Hoitajan mukaan minun olisi pitänyt myös muutenkin tuoda lapsi päivystykseen kävellen, ei suinkaan suoraan oven eteen.

Pakko myöntää, ettei minulla käynyt mielessäkään pakottaa lasta kävelemään parkkipaikalta päivystykseen. Matkaa on kuitenkin sen 100-150 metriä, portaita sisältäen - ja kun lapsella hädin tuskin jalat kantavat ja oksennus nousee kurkkuun jo puhuessakin... Millainen äiti minä olisin ollut pakottaessani lapsen pinnistelemään vähillä voimillaan avun piiriin, kun nopeampikin vaihtoehto oli saatavilla?

Ymmärrän, että tässä olisi enemmän kuin hyvä sauma antaa noottia myös minulle. Sillä kuten mainitsin, on kyseinen ramppi tarkoitettu erityisesti hälytysajoneuvoja varten. Olen kuitenkin työni puolesta joutunut useammankin kerran kysymään päivystyksen henkilökunnalta rampin käytöstä, ja sen käyttöön on aina annettu lupa. Aina silloin, kun potilaan kunto sitä vaatii. Lienee hyvä mainita tähän väliin sekin, että jätin auton niin sivuun kuin mahdollista - etten vahingossakaan olisi tukkeena myöskään toiselle ambulanssille, jos sellainen kiireessä samalle rampille ajaisi.

Lopulta hoitaja jankutti minulle tasan niin kauan autoni väliaikaisesta pysäköinnistä, että jouduin kaikessa yksinkertaisuudessaan ajamaan sen parkkipaikalle. En saanut edes ilmoittaa lasta päivystykseen, vaan auto piti saada parkkipaikalle.

Unohtuikohan tässä jossakin välissä potilaan etu?

Tilannetta onneksi paikkasi edes vähän se, että lasta hoitamassa olleet kaksi hoitajaa olivat ihania! He huomioivat lapsen aidolla kiinnostuksella ja kohtasivat potilaansa oikein. Lapsi rentoutui silmissä ja yritti parhaansa mukaan vastailla kysymyksiin - sen, mitä vähillä voimillaan jaksoi. Arvostan suuresti myös sitä, että hoitajat puhuivat lapselle itselleen - eivät lapselle minun kauttani. Taaempana tietokoneellaan työskentelyä jatkanut, auton siirtämistä vaatinut hoitaja sen sijaan loi meihin välillä lähinnä tympeitä mulkaisuja.

Olisin toivonut auton siirtämistä penänneeltä hoitajalta hieman parempaa tilannetajua. Kykyä nähdä, että en ajanut rampille silkkaa laiskuuttani, vaan oman lapseni hyvinvointia ajatellen. Nyt päivystyskäynnin pelastivat ihanat hoitajat, joiden kanssa lapsi sai asioida suurimman osan ajasta - mutta myönnettävä on, että minua tämän vanhemman hoitajan ynseä kohtelu meitä kohtaan jäi kaivelemaan. Siirtäisin mielelläni jo yksin tästä syystä asiointini toisaalle, mutta se on tässä kohdin sula mahdottomuus - täytyy siis vain toivoa, että nyt hoitajalla oli vain huono päivä tai muuten jokin syy käytökselleen.

Onneksi tässä ei ollut kyse elämästä ja kuolemasta. Voi olla, että olisin sanonut siinä tapauksessa aika rumasti.
By klo 4 kommenttia
Tunnisteet: ,

Töitä, lumisadetta ja viulunsoittoa - tällainen oli meidän joulukuun kolmas

Elämme jännittäviä aikoja.

Tänään huomasin nimittäin odottavani kuumeisesti sitä hetkeä, että pääsisin koneen äärelle ja kirjoittamaan! Ilmeisesti asenneruuvi on kääntynyt / väännetty / survottu samaan asentoon tähtien kanssa, ja kuunkiertokin on oikea. Tästä on hyvä jatkaa!


Tämän päivän tarinointi on pitkälti kuviin painottunutta. Olen nimittäin ollut kirjaimellisesti töissä aamuhämärästä saakka, ja hetki pieni olisi vielä tarkoitus täällä päivystellä. Tähän päivään on tosin mahtunut paljon asioita, joista olla kiitollinen - niistä mainittakoon mm. tytön viulumatinea, kaunis auringonlasku sekä tämä ihana, sakea lumisade. Mutta - itse asiaan mars!



Pääsin avaamaan tämän päivän Langinkosken ihanissa maisemissa. Nyt kosken kuohuntaa tosin joutui hakemaan hieman kauempaa, sillä ensimmäisenä edessä avautuva koski oli jäässä. Tämä paikka on aina tavalla tai toisella ollut minusta hirmuisen rauhoittava ja kaunis - harmi vain, että aamutuuli oli sen verran pureva, etten ihan asumaan sentään tohtinut jäädä.





Meillä on Haminassa paljon kauniita, vanhoja rakennuksia - juuri niitä, joita itsekin tykkään käydä ihastelemassa. Porvoossa. Pitäisi kai muistaa, ettei aina tarvitsisi lähteä merta edemmäs kalaan. Kaipa sitä vain niin helposti sivuuttaa ne kauniit asiat, joita ympärillään on (ja joita katselee joka päivä).

RUK:n päärakennus oli tänään saanut ylleen komean sinertävän värityksen. Kas kun tämän piti olla se päivä, kun Suomen suurimpaan lippusalkoon nostetaan maailman suurin Suomen lippu. Vaan eipä ollut. Juhlallisuudet järjestettiin joka tapauksessa, enkä mie ainakaan valita - kyllähän tuo jo ennestäänkin komea RUK:n päärakennus on entistäkin ehompi juhlavärityksessään!

Illan kruunasi myös eräs syyslukukauden odotetuimmista asioista - lapsella nimittäin oli syksyn viulumatinea. Ennätin töiden lomasta käydä kuuntelemassa lapsen kappaleen, sen jälkeen oli taas aika palata takaisin työmaalle.

Ja entäs sitten nyt? Nyt näyttäisi aika hiljaiselta. Tämän kun erehdyin ääneen sanomaan, niin taatusti kohta pääsee juoksemaan pää kolmantena jalkana... Yritin tätäkin postausta kirjoittaa neljä eri kertaa - vaan aina kun läppärin kansi aukesi, työt kutsuivat. Pitää varmaankin koputella puuta, nyt on nimittäin saanut kirjoittaa tähän saakka yhtä mittaa!

Josko sitä kohta sitten kotona saisi maistella vähän glögiä ja jatkaa joululahjojen paketointia...
By klo Ei kommentteja
Tunnisteet:

Vähän päivässä on paljon viikossa - joulukuu tarinoina, osat 1 ja 2

Rento "kyllä se siitä"-asenne ei auttanut valkoisen paperin syndrooman kanssa. Motivaatiokin on saanut etsiskellä itseään, joten oli otettava järeämmät aseet käyttöön.

Päätin, että nyt kirjoitetaan. Nyt kirjoitetaan jokaisesta päivästä ennen joulua! En lupaa kirjoittaa pitkiä romaaneja tai antaa räikeiden ilotulitteiden paukkua tekstien taustalla hurraahuutoina - mutta kirjoitanpa kuitenkin. Ehkä tässä vielä muistuu mieleen, kuinka blogia kirjoitetaan!




Lauantai, 1.12.2018

Marraskuu vaihtui joulukuuksi töiden merkeissä. Kotiin päästyäni olikin aika vaihtaa työvaatteet hieman toisenlaisiin, ja suunnata tytön koululle joulumyyjäisiin - ja arvatkaapa, kuinka monta kuvaa ymmärsin ottaa? Niinpä... Mutta olipahan ihanat myyjäiset! Oli kaikenlaista myytävää, arpoja, leivonnaisia ja herkkuja jos jonkinlaisia, sekä tietysti lasten järjestämää ohjelmaa.

Lapset nimittäin esittivät myyjäisten ohessa tonttutanssia ja olipahan koululaisista kootti myös bändi. Meidän neiti soitti bändissä viulua ja lauloi - ja siitä kyllä tuli otettua videomateriaalia! Ei kyllä voi sanoa kuin sen, että äiti on ylpeä ja onnellinen - ei olisi allekirjoittaneesta ollut samaan!

Joulumyyjäisten jälkeen suunnattiin tähän meidän nurkille avautuneeseen erikoisuuteen - lähdettiin nimittäin käymään Zsar Outlet Villagessa. Mehän tytön kanssa tietysti (öh ja köh) tarkastettiin nurkat jo avajaisiltana, torstaina, mutta nyt päästiin paikalle kunnolla ja ajan kanssa. Jo yksin parkkipaikalle ajaessa eräänkin rouvan mieleen tulvivat muistot Traverse Mountainin outletista Lehissa. Vain vuoret jäivät puuttumaan.

Torstaina mukaan tarttui (ihan vahingossa!) uusi lompakko, tällä kertaa tiensä kotiin löysi uusi takki. Ilmeisesti perustelut olivat ihan kunnolliset, sillä mieskin hyväksyi ostoksen ja totesi sen järkeväksi. Jee! Kiertelyä ja Espresso Housea myöhemmin meidän joukkue oli kotimatkalla.

Kotona minua odottikin enää yövuoroon valmistautuminen, perinteisellä tavalla tietysti. Miehelle pelit tulille, vaimon pää syliin ja peitto korville - täydelliset, vajaan parin tunnin päiväunet ja reippailla mielin työmaalle.







Sunnuntai, 2.12.2018

Liekö yllätyskään, että tänään on nukuttu. Ei tosin ihan niin kauan, kuin mies olisi toivonut - heräsin kuulemma liian aikaisin (kahdeltatoista. Kunnes torkahdin uudelleen puoleksi tunniksi). En tunnetusti osaa olla vapaapäivinäkään paikallani, joten ihanan lumisateen innoittamana aloin väkisinkin suunnitella pientä sunnuntaiajelua.

Sunnuntaiajelu tosin vaihtui reissuksi laavulle - ja tulihan se taas todettua, että ruoka on ihan parasta ulkona, kunnon tulella valmistettuna! Varsinkin, kun seurakin on vielä parasta A-luokkaa. Mie <3 perhe!

Laavulta suuntasin kuitenkin ihan varmuuden vuoksi vielä kauppaan, koska ajelut jäi ajelematta. Kaupassa terttu rusehtuneita banaaneja pomppasi vahingossa ostoskoriin, ja kotona siitä jalostui banaanileipää. Samalla keittiö koki muodonmuutoksen jouluisempaan - meille perinteiset kyntteliköt löysivät omille paikoilleen.

Loppuilta onkin kulunut joulukalenteriteestä nautiskellessa ja valkosipulia tuoksutellessa - tuli nimittäin puristettua pari kynttä liikaa tonnikalan sekaan, ja sen kyllä huomaa...

Kassellaan, josko huomennakin ennättäisi vähän tarinoida - päivä mennee pitkälti töiden parissa, mutta eiköhän tässä aina jotain pääse kirjoittelemaan!

Cheerio!
By klo Ei kommentteja
Tunnisteet:

Pupsicle — hellepäivän herkku hauvalle

Meillä ihmisillä on huurteiset juomat, ilmastoinnit ja kylmät suihkut. Mutta kun lämpötila kipuaa kolmenkympin kuumemmalle puolelle, mitä meidän parhailla kavereillamme on? Meidän Helmi loikoilee kuumina päivinä kastellun ja kuivaksi puristetun pyyhkeen alla, mutta se nyt vaan ei riitä. Ei, koska törmäsin ideaan pupsicleista!

Siis — ideaan mistä?

Mehujäätä voi tehdä koirallekin!

Halusin ehdottomasti päästä kokeilemaan pupsicleja käytännössä, mutta suurin päänvaiva oli täytteiden valitseminen. Mie kun olen vähän konservatiivinen, enkä todellakaan lähde tunkemaan pupsicleihin hunajaa ja marjoja, joita ulkomaalaisissa ohjeissa suositeltiin. Vaikutti vähän liian riskiltä meikäläisen makuun...

Lopulta meidän Helmin viileisiin herkkuihin päätyi öljyä, herkkupaloja pieneksi pilkottuna, hyytelöruokaa purkista (kastikkeessakin uitetut lihat takuulla kävisivät) ja päälle vettä. Koska muovista päällyskantta ei tietysti koiralle sovi antaa syötäväksi, korvasin tikun herkkutangolla, joten koko komeus oli täysin syötävää mallia. Vähän mietin (laktoositonta) raejuustoa ja/tai kermaviiliä, lihalientä ja keitettyä riisiäkin, mutta kokeillaan ne vaikka sitten seuraavalla kerralla.



Ja voi, miten Helmi nautti! Onneksi näitä on vielä kolme jäljellä, ennen seuraavan kierroksen tekemistä.

Mietin vähän sitäkin, jos laittaisi jollain kerralla vaikka koiranruoasta vain pari lihanpalaa ja kastiketta veden sekaan ja jäädyttäisi — näitä tällaisia voisi antaa päivän mittaan huoletta useammankin herkuteltavaksi...


Ja tässä vielä resepti tiivistetysti:

— pieni loraus öljyä
— herkkupala (tai herkkupaloja) pieneksi pilkottuna
— märkäruokaa n. puoli muotillista
— vettä, kunnes muotti täynnä
— tikuksi koiran syötävä herkkutikku
By klo Ei kommentteja
Tunnisteet: ,

Puhjennut kupla

Ja mie kun niin halusin aloittaa blogin uudelleensyntymän positiivisessa vireessä. You know — kertoa siitä, kuinka ollaan ehditty kotimaanmatkailla ja nauttia tänä vuonna aikaisin saapuneesta kesästä, tai kuinka monia isoja juttuja tämä vuosi pitää sisällään. Aloitetaan kuitenkin sillä, että otetaan aivan ensin kylmä kylpy realismia. Katsoo sitten, josko päästään hukuttautumaan vielä hattaraankin.


Meillä piti olla tulossa aivan normaali viikko. Ei mitään sen erityisempää, mitä nyt töiden lomassa joitain kotihommia puuhastelisi ja odottaisi, että päästään vajaan kahden viikon päästä käymään pienellä minilomalla. Hah! Släp släp — liian ruusuista! Askel tai pari takapakkia ja jäädäänpä katsomaan tilannetta uudestaan.

Kylmää kyytiä tuli puhelinsoiton muodossa. Pommi putoaa, pakka leviää, pasmat menee sekaisin. Puhelun jälkeen otetaan miehen kanssa pieni reality check — mitäs nyt tehdään? Eipä oikeastaan tarvitse edes miettiä. Seuraava vuorokausi kuluu pitkälti lentoja vertaillessa. Surkein mahdollinen aika lähteä yhtään minnekään, kaikki hinnat ovat pilvissä (no pun intended). Mutta eipä sitä minkään voi, huonojen vaihtoehtojen joukosta on pakko löytyä se hiilenkimpale, josta puristetaan ilmassa leijailevan stressin alla vielä timantti.

Vuorokausi asiat muuttaneesta puhelusta lennot oli vihdoin varattu ja lähtö olisi noin 36 tunnin päästä. Toisin sanoen, otettiin kirjaimellisesti ensimmäiset lennot, jotka vain hinnan ja vaihtoaikojen puolesta millään tavalla toimivat. Torstai-iltana, vuorokausi lentojen varaamisesta mies järjestelee työasioitaan kuntoon samalla, kun minä pakkaan. Kaikki kamppeet tuliaisineen — joita lyhyestä varoitusajasta huolimatta ehti kertyä aika lailla... — mahtuivat carry oniin. No, laitettiin me muutamat paidat ruumaan menevään laukkuun, vaikka sitten muodon vuoksi.

Ja siellä se nyt on. Kohtapuolin Pohjois-Dakotan ilmatilassa.


Torstai-ilta oli täynnä flashbackeja. Ensin mietin, miksi tämä tuntuu jollain tavalla tutulta.

Kurkkua kuristaa, muttei sellaisella itkettävällä tavalla. Ahdistaa — ihan, kuin jotain olisi perustavanlaatuisesti pielessä siitäkin huolimatta, että asiat on ihan okei. Matelemisen sijaan aika alkaa pomppia ihan oudolla tavalla. Ennen lähdön hetkeä se mokoma juoksee edellä karkuun, ja lähdön jälkeen... Minuutit ovat tunteja. Tai no, ei — sekunnit ovat tunteja. Niistä jokaisen laskee ja ynnää yhteen. Siitä taas päästään siihen, että aamukampa paluuseen alkaa poltella sormissa aina vain enemmän ja enemmän.

Saakelin kaukosuhde. Mie en kaivannu sua, en sit ollenkaan.

Vielä pahemmat fläsärit tulee siinä vaiheessa, kun ollaan kukonlaulun aikaan perjantaina lentokentällä. Laukku hihnalle, turvatarkastukseen... Ja sitten se aika taas juoksee. Hyvä, että ehditään jonossa edes kunnolla sanoa heippoja, kun pitääkin olla jo näyttämässä tarkastuskorttia. Se on meikäläisen aika hävitä takavasemmalle, nieleskellä kyyneleet ja suunnata silkalla tahdonvoimalla sisäinen kompassi kohti Starbucksia. Ehkä se auttaa akuuteimpaan hätään.


Aika omituista, miten nopeasti siihen vanhaan ja muinaisuudesta tuttuun sitä palaakaan. Mulla tämänkaltainen ahdistus — jos sitä edes ahdistumiseksi voi sanoa — purkautuu itselleni mahdollisimman epätyypillisimmällä tavalla. Jo matkalla takaisin Haminaan mietin, mitä siivoan ensimmäiseksi. Toiveissa olisi raivata autotallia, pestä matto, maalata keittiönpöytä ja järjestellä muutamia sähköasioita olohuoneeseen.

Muuten tämä viikko yksin onkin sitten melkoinen mörkö. Olen ollut viimeksi tällä tavalla yksin... Milloin? Ennen kuin mies muutti Suomeen? Joo, niin sen täytyy olla. Toiset sanoo, että olis hyvä osata olla yksin — eikä sitä käy vastaan väittäminen. Mutta mä en halua olla yksin! Hyvä puoli tässä on tietysti se, että päästään samalla tämän viikon aikana muksun kanssa puuhailemaan vaikka mitä, mutta kun yksi meistä puuttuu. Sohvan toisessa päädyssä on tyhjä paikka, telineellä kuivuvat pyykit muistuttavat varsin selvästi siitä, että tämä talo ei ole täyttynyt ihan vain silkasta estrogeenista.

Mutta nyt miehen paikka on Yhdysvalloissa. Ainakin vähän aikaa.
By klo Ei kommentteja
Tunnisteet: , , ,

Hetken maailma on tässä


Toisinaan maailmassa on kaikki täydellisessä harmoniassa keskenään. Tiedäthän?

Olen yrittänyt tavoittaa niitä hetkiä tietoisesti aina vain enemmän ja enemmän, mutta eilen tällainen hetki asteli vastaan täysin pyytämättä.

Olin nukkunut yövuoron jäljiltä oikeastaan koko päivän. Heräsin vasta iltapäivällä siihen, kun koira kurotteli epätoivoisesti sängylle, takatassujensa varassa pomppien ja nuoli vimmatusti kämmenselkääni.

Ja kuten kaikkina muinakin samanlaisina kertoina, nousin sängystä haparoiden. Vähän, kuin huonossa kännissä - jalat ei oikein kanna ja päässä heittää, silmiäkin särkee. Mutta olin silti ennen kaikkea hengissä, vaikka keho tuntuikin jääneen vielä niihin aamun aikaisiin tunteihin kiinni. Vedin makuuhuoneesta verhoja sivuun, haukottelin.

Lunta!

Eikä vain mitä tahansa pientä lumen leijailua ilman halki - vaan ihan kunnon lumipyry. Sen verran oli ennättänyt jo lunta sataa, että maakin oli saanut kevyen, valkean peitteen ylleen.

Iltapäivä vaihtui illaksi. Lumipyry jatkui edelleen sakeana, ihanana. Mitä pimeämpää ulkona oli, sitä levollisemmalta minusta tuntui. Ja juuri sen vuoksi minun oli lopulta pakko napata auton avaimet kodinhoitohuoneesta laukkuun ja lähteä kauppaan. Eihän minulla mitään sellaista akuuttia ostettavaa sieltä ollut, etteikö se olisi ennättänyt odottaa seuraavaankin päivään... Mutta se lumipyry. Pimeys. Hetken pysäyttäminen.

Sen vartin ajomatkan aikana olin onnellisempi, kuin pitkään aikaan.

Ja se on paljon sanottu se - täällä nimittäin on kaikki paremmin kuin hyvin, eikä edes kaamosmasennus ole päässyt tarrautumaan kiinni takinliepeisiin.

Silti, lumipyryn keskellä ajaessa ja "Jossain on kai joulun" soidessa taustalla... Ei sitä oikein osaa edes pukea sanoiksi. Kaipa se kaikki oli niin täydellisesti värittynyt sielunmaisema, ettei sille edes löydy sanoja. Vaikka pidän kukkaan puhkeavasta kevään luonnosta, lämpöisistä kesäpäivistä kuin myös syksyn väriloistosta... Pimenevissä illoissa ja auton valokeilassa loistavassa lumisateesssa on silti ripaus taikuutta.

Onni asuu pienissä hetkissä.






By klo Ei kommentteja
Tunnisteet: , ,

Päiväni Mäyräkoirana

Tiedän, Mäyräkoira ei ole erisnimi. Tiedän täten, ettei sitä kuuluisi kirjoittaa isolla alkukirjaimella.

Mutta oletko sinä omistanut mäyräkoiraa tai oletko muuten päässyt tutustumaan niiden sielunelämään?

Jos vastasit kyllä... Ymmärrät, minkä vuoksi mäyräkoira ei ole vain mäyräkoira - vaan Mäyräkoira. Se on kumma juttu, kuinka noin neljään kiloon Mäyräkoiraa mahtuu niin järjettömän paljon egoa, itsevarmuutta ja ylemmyyttä. Mäyräkoirat on niitä söpöjä nakkeja, jotka jatkuvat (sentti)metritolkulla aina kuonosta hännänpäähän. Toim. huom. corgit ovat sitten niitä makkaroita.

Mikäli et ole ollut elämäsi aikana tarpeeksi onnekas - siis saanut kokea Mäyräkoiran sielunelämää aitiopaikalta katsellen - ei hätää. Helmi on valmis astumaan suurelle näyttämölle ja kertomaan päivästään!


HUOMENTA! Mikään ei herätä paremmin kuin se, että joku kolmesta palveluskunnan jäsenestä antaa pienet masurapsutukset. Sen jälkeen pitääkin vääntäytyä aamupissalle, joka näin syksyisin suoritetaan erityisen rivakasti ja tassuja korkealle kosteasta ruohikosta nostellen.

Kaikkein parasta kuitenkin on vääntelehtiä masurapsutusten aikana puolelta toiselle - ja välillä saattaa olla niinkin kivaa, että ilopissat pääsee. Ja kylmempinä päivinä... Niin, ettehän te vain erehtyneet luulemaan, että Helmi liikkuu yhtään minnekään peittonsa alta ilman äärimmäisiä pakkokeinoja? Edes herkut eivät auta, ja silloin peiton raosta pilkistää ainoastaan hiljalleen tuhisevan kuonon pää.


Mäyräkoiran elämän yksi tärkeimmistä kulmakivistä on... Ei, ei ruoka. Ei herkutkaan. Vaan päiväunet! Niitä voi ottaa joka ikisessä mahdollisessa välissä, mihin tahansa kellonaikaan vain. Ja mikäli joku perheen ihmisistä sattuu olemaan vapaana kainalona... Sinne ängetään. Vaikka sitten väkisin.


Niin, ja et kai tosissasi uskonut siihen, että päiväunia voisi jättää vain yhteen? Parastahan on se, kun pääsee maman kainaloon kunnon päikkäreille silloin, kun se nyt on sattunut pääsemään yövuorosta kotiin. Välillä nukutaan aivan kiinni, välillä otetaan etäisyyttä. Yksi asia Mäyräkoiran päiväunissa on kuitenkin aina vakio: peiton alta ei poistuta.

Tai no - ainakaan sieltä ei poistuta vapaaehtoisesti. Taistelutta ei luovuteta!


Välillä sitä joutuu pieni Mäyräkoira ihan hommiinkin. Kun päiväunet on uinuttu, pitää auttaa erinäisissä kotitöissä. Mäyräkoira on siitä mukava kaveri, että mitään ei todellakaan tarvitse tehdä itsekseen - aina on musta ja pieni karvapylly kaverina. Yleensä juuri siinä jalkojen juurella siten, että koira päätyy tahtomattaankin jalkapalloksi.

Mutta on Mäyräkoirasta kyllä moneksi! Se siivoaa kokatessa kuin syödessäkin lattialle tipahtaneet ruoantähteet ääntä nopeammin, poimii kuivaustelineeltä pudonneet sukat ja alusvaatteet (ja muussaa niitä suussaan niin kauan, että kuolaa valuu joka puolelta...) ja vessaankaan ei tarvitse mennä ilman avustajaa. Yleensä Mäyräkoira löytää vessareissuilla paikkansa kirjaimellisesti jalkojen välistä - Helmillä on tapana parkkeerata suoraan housujen haarakappaleen päälle siten, ettei ylös voi nousta kompuroimatta.


Kun kotityöt on hoidettu, on aika ruokailla. Tällä kertaa tarjolla ei vain ole Helmin hienostuneille Mäyräkoiran makuhermoille suunniteltua gourmeeta, mutta kävisihän tuo maman banaanikin...

Ja eikö tuolla katseella nyt jo pitäisi lohjeta?!


Kerjäämisen - oli sillä saavutettu menestystä tai ei - jälkeen onkin taas aika kellahtaa sohvalle ihmisperheenjäsenten viereen ja ottaa uudet päiväunet. Välissä niitä tosin voi ja kannattaakin mulkaista vähän syyttävään sävyyn, jos vaikka irtoaisi herkkuja. Tai masurapsutuksia. Tai saisi sen oman peiton päälle, ettei Mäyräkoiraraasun sentään tarvitse kärsiä hypotermiasta kammottavan viileässä +21°C:n huoneilmassa!


Jos mama jaksaa toimia hissinä, voi Helmi-neiti jatkaa päikkäreitään myös kotoisasti peiton alla. Huomiona pakko sanoa, ettei tätä kuvaa - valitettavasti? - ole lavastettu alkuunkaan. Sen sijaan on tainnut koira ottaa mallia emännästään, kun pää tyynyllä tulee jo vähän liiankin luonnostaan...


Mäyräkoirat ovat myös kuuluisia magnustintaidoistaan. Helmi tosin tykkää magnusteilla ainoastaan silloin, kun jotakin (herkkuja) on aivan pakko saada, tai takana on kunnon tuki selälle. Eipä tämä asento Mäyräkoirien selälle se paras mahdollinen ole muutenkaan, joten better safe than sorry I'd assume!


Yksi Mäyräkoiran tärkeistä tehtävistä on laaduntarkkailu. Jatkuvasti, minkä tahansa asian tai esineen kanssa.

Ylläolevassa kuvassa on meneillään isin Latten laaduntarkkailu. Lupa kuluttaa annettiin, joten latte katosi parempiin suihin lähes alta aikayksikön ja Helmi puolestaan pääsi lempparipaikalleen isin viereen sohvalle. Win-win!


Mutta eihän se olisi Mäyräkoira eikä mikään, joka ei lähtisi hakemaan ihmissiskoaan koulusta! Koska meillä ei vielä tällä haavaa ole parempia matkustusvarusteita Helmille (no, pehmeä koppa löytyisi, mutta se nyt ei suojaa vapaana kopassa olevaa koiraa sitä vähääkään kolarin sattuessa), on Helmi joutunut matkustamaan valjaissaan siten, että on köytettynä näistä kiinni turvavyöhön.

Ja voi, miten pieni Mäyräkoira nauttikaan nähdessään tutun ihmislapsen kaikkien muiden ihmisten vilinästä! Koiran - anteeksi, Mäyräkoiran - ilo oli kirjaimellisesti käsin kosketeltavissa.


Mäyräkoira on myös mitä valppain vahtikoira. Tällä kertaa vahditaan (mitäs muutakaan kuin) ruokaa...


Viimein on aika pienten Mäyräkoirien käydä yöunille. Helmi harjoittelee yöunia varten lähes koko illan sohvalla, keskimmäisen selkätyynyn päällä - päällään oma Marimekon pyyhe. Helppo pestä, monikäyttöinen - ja estää niin monen muunkin Mäyräkoiran kammoaman hypotermian. ;)


Niin, ja niinä aamuyön pikkutunteina, kun mama tulee töistä kotiin... Silloin pitää seurata vaikka sinne kamalaan pienten ja viattomien Mäyräkoirien kidutuskammioon (suihkuun) saakka - silläkin uhalla, että pisaroita lentelee ihanan kuivalle turkille! Ei myöskään sovi unohtaa ilopissoja.

Ja voi, kyllähän siihen päivään mahtuu muutakin! Syödään, herkutellaan, käydään pissalla. Joskus leikataan kynsiä, joskus käydään pesulla - joskus lenkkeillään kieli vyön alla, toisinaan taas nautitaan rauhallisemmista päivistä kotona. Kaiken kaikkiaan lienee turvallista sanoa, että Helmi - meidän Mäyräkoiramme - on täysivaltainen perheenjäsen. Se, jota kukaan ei myönnä hemmottelevansa piloille, mutta jota jokainen meistä lellii aina muiden silmien välttäessä...
By klo Ei kommentteja
Tunnisteet: ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)