Muistan vielä, kun olen käynyt Viipurissa ensimmäisen kerran. Jo silloin jokin kaupungissa veti minua puoleensa - liekö se jonkinlainen tuttuus vai se, että jotakin niin erilaista (ja samalla niin tuttua) sijaitsi niin kovin lähellä, ja silti... Niin kaukana. Suomen ja Venäjän toisistaan erottava raja tuntui voimakkaalta - sen ylitettyään tunsi siirtyneensä aivan toiseen maailmaan. Harppaus maasta toiseen oli valtava.

Siitä vierailusta on ehtinyt kulua jo useampi vuosi, ja nykyään matkat Viipuriin taittuvat laivan sijasta autolla. Näihin reissuihin ei myöskään ole ladattu enää yhtä paljoa odotuksia - Viipuri ei ole enää se eksoottinen turistikohde suomalaiselle teinitytölle, vaan ennemminkin nopea pakopaikka arjen kiireistä ja huolista.



Viipuri on monella tavalla meille suomalaisille kovin tuttu, vaikka siellä ei olisi ikinä ennen käynytkään. Jos rakennukset eivät olisi aivan niin rapistuneita, voisi useilla kaduilla seikkaillessa kuvitella olevansa Suomessa. Viimeistään nurkan takaa pilkistävä neuvostoaikainen kerrostalo kuitenkin muistuttaa siitä, että olemme Venäjällä.

Vanhat suomalaiset rakennukset ovat täynnä historiaa, ja jokaisella talolla on tarinansa. Viipurissa minua kiehtoo osaltaan varmasti myös se, että yksi isovanhemmistani on syntynyt siellä. Vaikka paljon onkin muuttunut, on kiehtovaa ainakin yrittää aistia palanen siitä, minkä keskellä esivanhempani ovat joskus eläneet.



Nyky-Viipuri on erilainen, mutta yhtäkaikki kiehtova. Törmäsin kerran katkelmaan Anders Mårdin kirjasta Takaisin Viipuriin (Tammi, 2005), ja se toi hymyn huulilleni - siispä, jaan sen myös teidän kanssanne tähän loppuun.

Tuo kesäpäivä mullisti kaiken. Viipurin vanhoilla mukulakivikaduilla vietetyn päivän jälkeen päähänpinttymät ja ennakkoluulot olivat tipotiessään. Kotiin tultuani aloin sen sijaan potea uutta, outoa vaivaa. Aloin olla intohimoisen kiinnostunut kaikesta, mikä koski Viipuria.                                                                                                                                
En itsekään tiennyt, kuinka innostukseni selittäisin. Kun tuttavani kohottivat kulmiaan, en osannut sanoa muuta kuin että minuun oli iskenyt viipurintauti. Vasta myöhemmin kuulin tarinan Viipurin hengettärestä, joka kaikkina aikoina on sipaissut siivellään satunnaisia vierailijoita. Joka tuon kosketuksen tuntee nahoissaan, muuttuu saman tien hartaaksi viipurilaiseksi. Lumon valtaan voi joutua kuka tahansa, kansallisuudesta riippumatta.