Oma identiteettimme kasvaa, kehittyy ja muuttuu vuosien varrella, halusimme tai emme. Kasvamme lapsista teineiksi ja teineistä aikuisiksi - äidiksi, vaimoiksi, miehiksi, isiksi. Olemme myös työntekijöitä ja työnantajia, mentoreita, opiskelijoita... Lista on loputon.

Nyt halusin kuitenkin uppoutua hetkeksi siihen identiteettiin, joka minulle on muovautunut.

Sillä vaikka ennen kaikkea olen äiti ja vaimo, olen myös paljon enemmänkin. Ja ei, en puhu nyt työidentiteetistäni tai siitä, että olen tietysti myös lapsi vanhemmilleni, tai serkku omille serkuilleni.

"Molemmat sekaisin päästään - niin sanottiin, kerran rakastin kumpaakin."

Viimeistään naimisiinmenon jälkeen - niin no, oikeastaan jo seurusteluaikana - minulle alkoi muodostua entistäkin vahvempi, kulttuurisidonnainen identiteetti. Sen rinnalle alkoi samalla kasvaa identiteetti, jollaista minulla ei ollut ikinä ennen vielä ollut.

Oma suomalaisuuteni vahvistui. Siinä, missä mies oli ihmisiin helposti kontaktia ottava, puhelias amerikkalainen, oli minulla vaikeuksia olla aivan yhtä luonteva. Olkoonkin, että olen sosiaalinen - vei aikansa kasvaa siihen tiettyyn avoimmuuteen, joka mieheltä tuli niin luonnollisesti. Aloin aistia entistäkin herkemmin ne värit, joita Yön ja Eppu Normaalin lauluissa oli. Se syvä, melankolinen suomalaisuus, jollainen on sisäänasennettuna todennäköisesti on vain syntyperäisellä suomalaisella.

Ja toisaalta, sain tutustua erilaiseen kulttuuriin niin miehen kautta kuin itse paikan päälläkin. Pieni, räpiköivä amerikkalainen alkoi kasvaa - uskalsin rakastaa niitä asioita, jotka suomalaiselle olisivat olleet vain kivoja. Hauskasta tuli älyttömän cool tai vaikkapa magnificent, eivätkä miehen käyttämät hellittelynimet sweety piesta aina sugar cookieen enää särähtäneet korvaan. Enemmänkin särähti se, jos näitä ei kuullut päivän aikana.

"Ne sisarukset palas mieleen, nyt mietin vaan - mitä heille kuuluu, onko kaikki kohdallaan."

Alussa kaikki tämä tuntui oudolta ja vähän jännittävältäkin. Nyt asiat ovat alkaneet asettua uomiinsa, ja nämä kaksi sisarusta minussa - suomalainen ja amerikkalainen - ovat oppineet elämään sopuisasti. Ennen kiinnitti huomiota siihen, kuinka selkeästi toinen identiteetti työntyi esille toisen jäädessä taka-alalle, ja nyt siihen ei oikeastaan kiinnitä mitään huomiota.

Voin sydämestäni hehkuttaa miehelleni, kuinka rakastin sitä ruokaa, jota tänään söin lounaaksi - ja samaan hengenvetoon kerron äidilleni, että tulipahan syötyä maukasta ruokaa. Ja jos kielistä puhuttaisiin, voisin hyvinkin kertoa olevani englanniksi paljon kohteliaampi ja avoimempi, suomeksi taas selkeämpi, jäsennellympi ja hillitympi.

Mutta mennään siihen sitten jollakin toisella kerralla.

Tämän tekstin kuvina sekalaisia otoksia minusta, identiteettihirviöstä, eri vuosi(kymmente)n aikana, väliotsikot puolestaan lainattu Anssi Kelan kappaleesta Kaksi sisarta.