Meitä ihmisiä määrittävät monetkin eri asiat. Tärkeimmän meitä määrittelevän asian pitäisi olla ehdottomasti sisin — se, mitä meistä itse kunkin käytös heijastaa ulospäin.
Aivan liian usein ihminen lokeroidaan kuitenkin aivan muiden asioiden mukaan. Kansalaisuuden, ammatin, iän, sukupuolen, uskonnon tai etnisyyden mukaan — joitakin esimerkkejä luetellakseni. Mutta onko sillä ihan oikeasti mitään väliä, minkä väriset kannet itse kunkin passissa ovat ja mitä kansalaisuutta täten edustaa?
* Psst — postauksen kuvina tuikitavallisia arkikuvia Utahista. *
 |
| Oliivit on pahoja - ihan missäpäin maailmaa tahansa. |
Olen oppinut huomaamaan, että erityisesti ulkopuoliset tykkäävät lokeroida tapahtumat meidän perheessä itselleen vieraamman kulttuurin kautta. "Ai että teilläkö ei syädäkään joka ilta kymmentä hampurilaista alkupalaksi?" — näin karkeasti esimerkkinä. Todellisuus ei kuitenkaan kulje tämän kanssa millään tapaa käsikkäin. Meillä ei asu ulkomaalaisia superihmisiä, jotka eivät syö tai käy vessassa — meillä asuu perhe, joka nahistelee aivan samoista asioista kuin se suomalaisinkin supisuomalainen perhe.
Kun esittelen itseni ensimmäistä kertaa uudelle tuttavalle, suurin osa jää nikottelemaan sukunimen kohdalla. Lähes poikkeuksetta sukunimen alkuperää kysellään ja arvuutellaan — ja kun kerron sen tulevan amerikkalaiselta aviomieheltäni, voin lähes nähdä stereotypioiden vilistävän keskutelukumppanini silmissä.
 |
| Pyykkiäkin pitää pestä, myös Utahissa. |
Tänä päivänä ei ole enää millään tavalla ennenkuulumatonta saati harvinaistakaan, että jollakin tutulla tai sukulaisella on ulkomaalainen puoliso. Ennakkoasenteita on usein vaikka muillekin jaettavaksi — erehdypä sanomaan, että vaimo löytyi Aasiasta tai että tyttöystävä on itärajan tuolta puolen, olet samalla jo onnistunut työntämään itsesi syvälle asennelokeroon (ainakin muiden silmissä). Ja se amerikkalainen mies... "Eikö nyt lähempää löytynyt sopivaa?"
No ei, ei löytynyt.
En minä ikinä etsimällä etsinyt puolisoa Suomen ulkopuolelta, Hulluhan siinä saisi jo olla! Kaukosuhde on ihan kamalaa ikävöintiä ja kalliiksikin se tulee. Välillä turhauttaa, kun itselle vieras kieli tökkii ja takkuilee, etkä ehdi heittää tarpeeksi näsäviisasta kommenttia takaisin. (Voin muuten kertoa, että se harmittaa ihan oikeasti! Ei ole reilua.)
 |
| Petivaatteetkin vaatii välillä tuuletusta. Tosin Utahista puuttui meille suomalaisille tuttu, kätevä teline tätä askaretta helpottamaan. Onneksi keittiön tuolitkin ajaa saman asian! Joku astetta fiksumpi voisi myös kysyä, miksen vaan oikaissut ja laittanut kaiteelle... |
Ikävän ja odotuksen lopputulemana saa kuitenkin palkinnoksi tulla kotiin maailman parhaan miehen luokse, joka tekee talosta kodin. Joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen ja kertomaan, että arki on passissa olevasta kansalaisuudesta huolimatta ihan samanlaista arkea, kuin muillakin. Ruokakaupassa jahkaillaan ostosten kanssa, illalla sohvanpohjalta kiistellään siitä, mitä ohjelmaa katsotaan. Ja jos lapsi on kipeä, niin siinähän sitten valvotaan.
Ja on se arki muuallakin arkea. Asuisimme sitten vaikka Intiassa tai Argentiinassa — ihmiselämän perustarpeet ovat kuitenkin aina samat. Ruokaa pitäisi olla, mielellään töitäkin — ja katto pään päälle.
Ja ei, sen asian kanssa ei ole passilla mitään tekemistä.
 |
| Keittiönkin voi tällainen tunari yrittää polttaa ihan missäpäin maailmaa tahansa... |
Joskus arjessa tulee vastaan pieniä nyansseja. On aina hauska oppia uutta — esimerkiksi niillä kerroilla, kun mies selittää jotakin amerikkalaista ilmiötä paremmin auki tai ehdottaa, että voitaisiinkin kokkailla tätä herkkua hänen lapsuudestaan. Silti, minulle minun mieheni on ennen kaikkea minun puolisoni ja paras ystäväni, eikä sillä ole mitään tekemistä kansalaisuuden kanssa. Jos tarvin halauksen, hän osaa antaa sen aivan samalla tavalla, kuin suomalainenkin mies osaisi. (Juonipaljastus: kyllä se amerikkalaisen ja suomalaisen miehen halaus on ihan samanlainen.)
En minä ajattele miestäni kansalaisuuden kautta. Ihan samanlainen tavis se on, kuin minäkin. Erehtyväinen, inhimillinen, kuolevainen. Olkoonkin, että kaveri kasvoi palmujen hellässä syleilyssä ja minä sain männystä tippuvista kävyistä naamaani, ihan samanlaisia me olemme. Ihan samalla tavalla voisi onnistua parisuhde suomalaisen kanssa, kuin vaikka egyptiläisen. Tai italialaisen, kenialaisen, japanilaisen, australialaisen... You name it.
 |
| Niin, ja ne ruokaostokset. Nekin pitää tehdä, jos meinaa hengissä pysyä. Maasta riippumatta. |
Tietysti, se lokerointi on kyllä todella helppoa. Ai että se kolmannen maan nainen teki sitten lapsen suomalaismiehensä kanssa? Joo, haluaa vain vahvistaa jalansijaansa Suomessa. Jaa että naapurin Ville-Veikko-Vilpertti tilasi postimyyntimorsion Aasiasta? Ihan tuhoon tuomittu juttu. Ja että tuokin ulkomaalaismies tuli tänne Suomeen viemään meidän naiset? Joo, just näinhän se menikin. Aivan. Ennakkoasenteet istuvat syvällä mielessä — varmasti joidenkin kohdalla niissä voi olla vähän perääkin, mutta suurimman osan kohdalla tällaiset ennakkoluulot voi heittää suoraan roskiin.
Koska lopulta, ei passi määrittele meitä. Se määrittelee kyllä osaltaan oleskeluluvan keston, mutta siinä se.
En kestä noita kuvatekstejä 😂😂 mutta oot asian ytimessä! Ja yhteen muuttaessa jonkin asteen kulttuuri shokki se on myös kahdella suomalaisellakin edessä, koska kaikilla perheillä on kuitenkin omat tutut tapansa ja perinteensä siitä miten joulukuusi koristellaan tai perunamuusi tehdään 👀😅
VastaaPoistaTuo on kyllä aivan totta! Monissa perheissä ihan Suomessakin on paljon eroja - riittää jo ihan sekin, että lähtee toiseen maakuntaan. Ja eipä sitä välillä niinkään kauas tarvitse mennä... Heh!
PoistaJoo se on jännä miten paljon ihmisillä on ennakkoasenteita. 🤔 Kyllä varmasti pohjimmiltaan ihmiset ovat melko samanlaisia, toki kulttuurierot voivat olla melkoiset. Se on totta, että ei se yhteiselo aina oman maan ihmisen kanssakaan aina, niin helppoa ole. Taustat saattavat olla hyvinkin erilaiset. Hyviä ajatuksia toit esiin! 👍
VastaaPoistaKyllä. Mä olen ainakin sitä mieltä, että lopulta me ihmiset haluamme samoja asioita kansalaisuudesta huolimatta - katon pään päälle, turvaa, ruokaa ja puhdasta vettä juotavaksi. Samoista palikoista meidät kuitenkin on rakennettu, mitä nyt vaan eri puolille palloa ripoteltu :) Kiitos kommentista!
PoistaIhmiset rakastaa lokeroita, ne luo turvaa...Heille, jotka niitä tarvitsee. Itse olen enemmän maailman nainen, monen kirjava ja geeneissä virtaa veri, joka on ympäri maailmaa :) Olemme kaikki yhtä, vaikka muiden luomat lokerot puristaa ympärillä.
VastaaPoistaTuo on kyllä totta, mitä sanoit lokeroista ja niiden tuomasta turvasta. Vaatii taitoa nähdä oman laatikon ulkopuolelle ja laajentaa näkemyksiä, joiden parissa itse elää :)
PoistaHyvä postaus! :)
VastaaPoistaMä aina haaveilin yläasteella, että lähtisin au pairiksi Californiaan ja löytäisin sieltä sitten jonkun paikallisen miehen.. ja jäisin sitten sinne. Noh löysin amislukiosta miehen, enkä päässyt au pairiksi, mutta elämä on silti mukavaa. Olin lokeroinut oman elämäni jo valmiiksi, mutta sitten se lokeroitiin vaan uudelleen ;)
Kiitos Terhi! :) Unelmia, toiveita ja ajatuksia on aina hyvä olla! Ja vaikka se aupparin pesti olisikin jäänyt vain haaveeksi, niin positiivista tässä kuitenkin on se, että Kaliforniaan pääsee nytkin vaikka sitten perheen kanssa. <3 On se jännä kyllä ajatella, miten elämä meitä kuljettaakaan - ja välillä ihan eri suuntaan, kuin minne me oltaisiin itse kuviteltu kulkevamme!
Poista