Ja mie kun niin halusin aloittaa blogin uudelleensyntymän positiivisessa vireessä. You know — kertoa siitä, kuinka ollaan ehditty kotimaanmatkailla ja nauttia tänä vuonna aikaisin saapuneesta kesästä, tai kuinka monia isoja juttuja tämä vuosi pitää sisällään. Aloitetaan kuitenkin sillä, että otetaan aivan ensin kylmä kylpy realismia. Katsoo sitten, josko päästään hukuttautumaan vielä hattaraankin.

Meillä piti olla tulossa aivan normaali viikko. Ei mitään sen erityisempää, mitä nyt töiden lomassa joitain kotihommia puuhastelisi ja odottaisi, että päästään vajaan kahden viikon päästä käymään pienellä minilomalla. Hah! Släp släp — liian ruusuista! Askel tai pari takapakkia ja jäädäänpä katsomaan tilannetta uudestaan.

Kylmää kyytiä tuli puhelinsoiton muodossa. Pommi putoaa, pakka leviää, pasmat menee sekaisin. Puhelun jälkeen otetaan miehen kanssa pieni reality check — mitäs nyt tehdään? Eipä oikeastaan tarvitse edes miettiä. Seuraava vuorokausi kuluu pitkälti lentoja vertaillessa. Surkein mahdollinen aika lähteä yhtään minnekään, kaikki hinnat ovat pilvissä (no pun intended). Mutta eipä sitä minkään voi, huonojen vaihtoehtojen joukosta on pakko löytyä se hiilenkimpale, josta puristetaan ilmassa leijailevan stressin alla vielä timantti.

Vuorokausi asiat muuttaneesta puhelusta lennot oli vihdoin varattu ja lähtö olisi noin 36 tunnin päästä. Toisin sanoen, otettiin kirjaimellisesti ensimmäiset lennot, jotka vain hinnan ja vaihtoaikojen puolesta millään tavalla toimivat. Torstai-iltana, vuorokausi lentojen varaamisesta mies järjestelee työasioitaan kuntoon samalla, kun minä pakkaan. Kaikki kamppeet tuliaisineen — joita lyhyestä varoitusajasta huolimatta ehti kertyä aika lailla... — mahtuivat carry oniin. No, laitettiin me muutamat paidat ruumaan menevään laukkuun, vaikka sitten muodon vuoksi.

Ja siellä se nyt on. Kohtapuolin Pohjois-Dakotan ilmatilassa.

Torstai-ilta oli täynnä flashbackeja. Ensin mietin, miksi tämä tuntuu jollain tavalla tutulta.

Kurkkua kuristaa, muttei sellaisella itkettävällä tavalla. Ahdistaa — ihan, kuin jotain olisi perustavanlaatuisesti pielessä siitäkin huolimatta, että asiat on ihan okei. Matelemisen sijaan aika alkaa pomppia ihan oudolla tavalla. Ennen lähdön hetkeä se mokoma juoksee edellä karkuun, ja lähdön jälkeen... Minuutit ovat tunteja. Tai no, ei — sekunnit ovat tunteja. Niistä jokaisen laskee ja ynnää yhteen. Siitä taas päästään siihen, että aamukampa paluuseen alkaa poltella sormissa aina vain enemmän ja enemmän.

Saakelin kaukosuhde. Mie en kaivannu sua, en sit ollenkaan.

Vielä pahemmat fläsärit tulee siinä vaiheessa, kun ollaan kukonlaulun aikaan perjantaina lentokentällä. Laukku hihnalle, turvatarkastukseen... Ja sitten se aika taas juoksee. Hyvä, että ehditään jonossa edes kunnolla sanoa heippoja, kun pitääkin olla jo näyttämässä tarkastuskorttia. Se on meikäläisen aika hävitä takavasemmalle, nieleskellä kyyneleet ja suunnata silkalla tahdonvoimalla sisäinen kompassi kohti Starbucksia. Ehkä se auttaa akuuteimpaan hätään.

Aika omituista, miten nopeasti siihen vanhaan ja muinaisuudesta tuttuun sitä palaakaan. Mulla tämänkaltainen ahdistus — jos sitä edes ahdistumiseksi voi sanoa — purkautuu itselleni mahdollisimman epätyypillisimmällä tavalla. Jo matkalla takaisin Haminaan mietin, mitä siivoan ensimmäiseksi. Toiveissa olisi raivata autotallia, pestä matto, maalata keittiönpöytä ja järjestellä muutamia sähköasioita olohuoneeseen.

Muuten tämä viikko yksin onkin sitten melkoinen mörkö. Olen ollut viimeksi tällä tavalla yksin... Milloin? Ennen kuin mies muutti Suomeen? Joo, niin sen täytyy olla. Toiset sanoo, että olis hyvä osata olla yksin — eikä sitä käy vastaan väittäminen. Mutta mä en halua olla yksin! Hyvä puoli tässä on tietysti se, että päästään samalla tämän viikon aikana muksun kanssa puuhailemaan vaikka mitä, mutta kun yksi meistä puuttuu. Sohvan toisessa päädyssä on tyhjä paikka, telineellä kuivuvat pyykit muistuttavat varsin selvästi siitä, että tämä talo ei ole täyttynyt ihan vain silkasta estrogeenista.

Mutta nyt miehen paikka on Yhdysvalloissa. Ainakin vähän aikaa.