Kun Kymenlaaksoa lähdetään viemään Kuopioon, ei mitään jätetä puolitiehen. Eilen kerroin matkamme alusta - kulttuurikokemuksesta Puutossalmen lossilla (ja vieläpä ihan kahteen kertaan), tänään puolestaan raotan hieman lähimenneisyyden verhoa iltapäivän varhaisille tunneille Kuopion keskustassa.

Mitä teimme, näimme, koimme ja ennen kaikkea - mitä söimme?

Saimme tsekattua itsemme hotelliin hyvissä ajoin, joten pääsimme nipistämään aavistuksen lisäaikaa kaupungilla kiertelyyn. Kun olimme siis selviytyneet ehjin nahoin lossilta keskustaan, otimme suunnaksemme Kuopion keskustan keskeisimmät - tai ainakin meidän mielestämme keskeisimmät - nähtävyydet.

Aivan hotellimme vierestä avautui Snellmannin puisto - kaunis, siisti ja simppeli puisto, jonka yhdeltä laidalta löytyi Kuopion tuomiokirkko. Hieman erilaiseen kirkkoarkkitehtuuriin tottuneena Kuopion tuomiokirkko näytti äärimmäisen kauniilta, vaikka sisälle saakka emme eksyneetkään. Pitäähän jotain jättää sitten seuraavallekin kerralle, eikö? Niskat vääränä taisi meistä jokainen ottaa kuvia omilla laitteillaan - mies puhelimellaan, lapsi iPadillaan ja minä itse pääturrena jättikokoisen kameran kanssa.

Kirkon jälkeen lähdimme suuntaamaan kohti Kuopion toria, joka löytyi yllättävän helposti. Olimme tutustuneet karttaan jonkin verran, joskin hieman vajavaisesti - oli siis hyvin positiivinen yllätys huomata, kuinka helposti kaikki Kuopiosta löytyi. Puhuimme tästä moneen otteeseen matkan aikana - siitä, kuinka jo pelkän vuorokauden visiitillä kaupungista sai kohtalaisen hyvän yleiskuvan ja kaupunki oli kaikkineen yllättävän selkeä kokonaisuus.

Minulle päivän suurimmat odotuksenaiheet olivat ehdottomasti Kauppahalli ja kaupungintalo - molemmat olivat näyttäneet kuvissa niin äärimmäisen suloisilta, että ne oli ehdottomasti pakko päästä näkemään ihan livenäkin. Ja pakko myöntää, että kumpikaan ei pettänyt myöskään paljain silmin katsellen!

Ennen Kauppahalliin astumista pelleilimme (kuinkas muutenkaan) aavistuksen, ja kohtasimme samalla kaksi nuorehkoa aasialaistyttöä. Oli oikeastaan aika virkistävääkin huomata, kuinka vaivattomasti he lähestyivät meitä ja pyysivät ottamaan kuvan heistä Kauppahallin edustalla. Ei me suomalaiset vaan ihan noin yksioikoisia olla! Voi, kunpa vaan oltaisiinkin... Tytöt tarjoutuivat ottamaan kuvan myös meistä samoissa maisemissa, mutta minä en ole kokenut itseäni koskaan turhan fotogeeniseksi - kieltäydyin siis salamaakin nopeammin kunniasta, kohteliaasti kuitenkin.

Jäin miettimään, uskaltautuivatkohan he lähestymään meitä siksi, että puhuimme kohtalaisen kuuluvasti englantia - tekikö se meistä jotenkin... Helpommin lähestyttäviä? Vai ehkä taustalla oli kuitenkin jotakin muuta?

Kauppahalli oli melko nopeasti kierretty läpi, mutta se ei missään tapauksessa vienyt pois paikan viehättävyyttä! Kuopion Puskaradiosta (kirjoitan myös tästä aiheesta myöhemmin hieman kattavammin - pysykäähän siis kanavalla) sain useammankin suosituksen Irene Partasen kalakukoille, joten yksi sellainen oli meidänkin kotiutettava. Jos ei muuta, niin vähintäänkin kokemuksen vuoksi! Me epäileväiset turistit päädyimme lopulta valitsemaan ensimmäiseksi kukoksemme puolikkaan ahvenkukon, joka osoittautui oikein hyväksi valinnaksi. Apua saimme tiskin takana meitä ystävällisesti palvelleelta naiselta, jonka suosituksesta juurikin tämä yksilö meille valikoitui.

Päädyimme lopulta kiertämään Kauppahallin kahteen otteeseen, nauttien tunnelmasta ja erilaisesta murteesta. Mies mainitsi useaan otteeseen, miten vaikea Savon murretta oli tulkita - kaipa tämä vaimon kymenlaaksolaistulkinta on alkanut upota alitajuntaan vähän enemmän. Kaikkein paras hetki taisi kuitenkin olla se, kun lapsi bongasi itselleen sateenvarjon mallisen tikkunekun - ja sehän sitten oli saatava.

Kauppahallilta käyskentelimme torin poikki kaupungintalolle. Tällä välillä sääkin selkeni mukavan aurinkoiseksi, ja syyskuu tarjosi meille ehdottomasti parhaita puoliaan. Kaupungintalo oli juuri niin kaunis, kuin olin sen kuvitellutkin olevan - oikeastaan se oli luultavasti ehkä jopa kauniimpikin. Näytin todennäköisesti kohtalaisen säälittävältä, kun yritin napata kuvia jokaisesta mahdollisesta kulmasta - ihan vain siltä varalta, ettei sitten kotona kaduttaisi liian vähäinen kuvien määrä.

Jonkun aikaa kierreltiin keskustaa ristiin rastiin, kunnes lopulta löysimme itsemme Levykauppa Äxästä. Mies olisi tutkinut levyjä varmaan koko lopun iltapäivää, mutta meidän naisvoittoinen seurueemme alkoi märistä nälkäänsä.

Sain samaisen, jo aiemmin mainitsemani Kuopion Puskaradion kautta myös lukuisia ja jälleen kerran lukuisia ravintolasuosituksia. Toiset saivat enemmän kannatusta, toiset vähemmän - en muista, suositteliko kukaan valitsemaamme Caesarsia, mutta aivan mainio ravintola oli sekin!

Caesar's Tulliportinkadulla oli pieni, suloinen italialaisravintola, josta meille jokaiselle löytyi mieluista syötävää. Harmikseni nämä kuvat ovat valitettavasti ihan vain puhelimella nopeasti napattuja, en kehdannut saati halunnutkaan alkaa kaivamaan isoa kameraa laukusta esille syömisen aikana. Lapsi valitsi itselleen naudanlihavartaita, mies katkarapusalaatin ja minä puolestaan päätin kokeilla pizzaa hieman tavallista runsaammilla täytteillä. Närkittiin melko tasaisesti toistemme annoksia, ja mielettömän hyviä olivat kaikki! Pizzakin oli sen verran suuri, ettei ollut toiveitakaan lautaselle mahtumisesta - ainakin kolmannes oli lautasen reunan ohitse.

Päätimme kaikki kolme yksissä tuumin, että tänne on vielä tulevaisuudessa palattava takaisin.

Osansa on ehkä myös sillä, että meidän kolmikkomme paistoi huoneen pinkkinä elefanttina kaikkien silmille - samassa ravintolassa ei kovin muu seurue (lue: yksikään) puhunut äänekkäästi vierasta kieltä / kuulostanut suomea puhuessaan siltä, ettei todellakaan kuulunut Savoon - ainakaan luontaisesti. Mutta parasta oli ehdottomasti se, ettemme olleet ainoat! Ehkä juuri vaaleanpunaisen elefantin syndrooma ajoi miehen juttelemaan ravintolan omistajan kanssa siinä vaiheessa, kun olimme maksamassa laskuamme. Ravintolan omistaja kertoi olevansa kotoisin entisestä Jugoslaviasta - hän kertoi perheestään, taustastaan ja siitä, kuinka kovasti ravintolan pitäminen hänelle merkitsi. On vaikea pukea sanoiksi, kuinka koskettavaa oli kuunnella 26 vuotta tätä maataan kodiksi kutsuneen ihmisen tarinaa - ja kuinka oma mieheni saattoi samaistua niin moneen ravintolanpitäjän esilletuomaan asiaan.

Ravintolasta lähestulkoon pyörimme takaisin hotellillemme - seuraava kohde oli meillä jo täysin suunnitelmissa, mutta sen valloittamista varten meidän täytyisi ehdottomasti hakea auto hotellin parkkipaikalta.

Muistathan päivitellä blogia huomenna klo. 20.00, niin et missaa meidän reissumme seuraavaa etappia!