Tavallinen torstai-ilta.

Näin yhden kaverini Facebookissa ottaneen testin auransa värin selvittämiseksi. Minä hymähdin ja ajattelin, että kokeillaanpa itsekin - ja sain tulokseksi vihreän.

Pysähdyin.

Tässä kohdin lienee aiheellista mainita, että olen aina niputtanut aurat, korttien luvut ja kaikenlaisen käsistäpitelyä sisältävän ennustuksen huuhaan puolelle. Ei niin mitään järkeä koko hommassa, ihan silkkaa hömppää ja ajan haaskausta!  Hah. Myönnän, etten vieläkään oikein tiedä, mitä ajatella - sen sijaan tiedän sen verran, että tässä maailmassa tapahtuu välillä kummallisiakin juttuja. Sellaisia, joita ainakaan minä itse en osaa selittää.

Annahan, kun aloitan alusta.

Eletään tammikuuta 2015 eräässä Utahilaisessa lähiössä. Autossa repsikan paikalta ympärilleen tuijottelee edelleen vuoria nähdessään ihastuksesta huokaileva suomalainen, amerikkalainen kuljettaja sentään ottaa vähän iisimmin. Pick upit vilahtavat ohitse, kaduilla kävelevät lähinnä koiriaan ulkoiluttavat ihmiset. Ohitamme Chevronin, jo tutuksi käyneen autojen itsepalvelupesulan, lähi-Targetin ja ainakin kolme LDS-kirkkoa ennen kuin 7000 South risteää Bangerter Highwayn kanssa.

Vajaa kymmenen minuuttia lähdöstämme mies sammuttaa auton moottorin Kentucky Drivella ja katsahtaa minuun. Olemme perillä.

"Onkohan tää nyt oikein viisasta kuitenkaan...", epäröi suomalainen.

"Ei sulla oo mitään hävittävänäkään", sanoo puolestaan amerikkalainen.

"Mutta jos kuitenkin --", suomalainen aloittaa, mutta tulee keskeytetyksi.

Pienen, hieman päivettyneen omakotitalon etuovi aukeaa. Oviaukon toiselta puolelta hymyilee valkohiuksinen rouva, jolla on ikää takuulla jo ainakin seitsemänkymmentä, luultavasti enemmänkin. Kättelyt eivät tule kuuloonkaan, vaan rouva antaa tervehdykseksi lämpimät halaukset. Ensimmäiset epäilyksen tunteet hälvenevät, mutta eivät poistu kokonaan. Ehkä koko homma pitäisi sittenkin vain 'call off' ja lähteä Wincon kautta sohvalle syömään jäätelöä. Ei huono sekään.

Kaikki on kuin suoraan 70-lukulaisesta jenkkileffasta. Olohuonetta koristaa tummanruskea kokolattiamatto, yhden kokonaisen seinän vie puolestaan kirjoista ja valokuvista pursuava kirjahylly. Hyllyllä näkyy aavistus pölyä, mutta se on oikeastaan vain aika kotoisaa. Kengät pysyvät visusti jalassa, kukaan (lue: siis se suomalainen) ei edes yritä ottaa niitä pois. Mitä pidemmälle tummanpuhuvassa talossa kävelee, sitä vahvemmin vastaan leijailee tupakansavun ja aavistuksen pohjaan palaneen ruoan haju.

Olemme päässeet perille.

Meidät johdatetaan keittiöön. Talossa asuva rouva, Judy, tarttuu minua yhä leveästi hymyillen käsistä ja katsoo vain hetkeä myöhemmin päästä varpaisiin.

Tavallisesti hämmentyisin moisesta, mutta yllättävää kyllä jokin Judyssa saa minut rentoutumaan. Huomaan hymyileväni takaisin tälle rouvalle, jonka koko olemus huokuu ystävällisyyttä ja sitä, että voin luottaa häneen. Istumme alas keittiönpöydän äärelle, koiravanhus käy nuuhkimassa jalkojani. Rapsutan koiraa ajatuksissani, kuuntelen Judya puolella korvalla.

Ja niin uskomatonta kuin se ehkä onkin, joka hetki epäilykseni vähenevät. Huomaan miehen puristavan kättäni toiselta tuolilta, viereltäni - hän hymyilee minulle ja kannustaa. Sanattomasti, mutta riittävästi.

"Sinä olet siis Suomesta? Kerrohan, millaista siellä on?" Judy kysyy minulta, yhä lämpimästi hymyillen.

"Kylmää. Juuri nyt siellä on todella kylmää", naurahdan.

"En ole ennen tavannut ketään suomalaista. Mutta nyt tapasin sinut."

Hymyilen ja toivon, etten anna täysin epäonnistunutta mielikuvaa suomalaisista tälle suloiselle vanhalle rouvalle. Parempiakin lähettiläitä tämä meidän pohjoinen maamme kun on taatusti Atlantin taakse sinkauttanut. Keskustelemme hetken niitä näitä, juttelemme Suomesta ja Utahista. Eroavaisuuksista ja yhtäläisyyksistä. Siitä, mitä odotan tältä readingilta.

"Kysyt sitten vain, jos haluat tietää enemmän tai on jotakin, jota et ymmärrä. Okei?" Judy jatkaa.

"Okei."

Judy napsauttaa pöydällä olevan nauhurin päälle. Se on sellainen, kuin lähes kaikissa 1990-luvun alun vakoojaleffoissa - näen, kuinka kasetti nauhurin sisällä alkaa pyöriä. Ensin Judy alkaa kuvailla minulle menneisyyttäni. Asioita, joita olen kokenut - sitä, kuinka kaikki tämä heijastuu minusta juuri tällä hetkellä. Olo oli melkoisen blown away, kun rouva luetteli minulle asioita. Aivan, kuin hän olisi tuntenut minut lapsesta saakka, vaikka olin tavannut hänet hädintuskin kymmentä minuuttia aiemmin ensimmäistä kertaa elämässäni!

Seuraavaksi saan eteeni pöydälle pelikortteja - kuusi leveyssuunnassa vierekkäin, neljä pituussuunnassa allekkain. Näen korteista ainoastaan selkämyksen, en mitään muuta. Valitsen niistä kolme mieluisinta, joiden perusteella Judy jatkaa readingia. Vaikka olinkin skeptinen koko homman suhteen, huomaan kiinnostuvani aina vain enemmän - kuka olin entisessä elämässäni, millainen tulevaisuuteni on. Mitä tapahtuu myöhemmin tänä vuonna?

Saan kortteja eteeni vielä monia, monia kertoja. Kortinluennan välissä Judy tarttuu vuoroin vasempaan, vuoroin oikeaan käteeni ja luettelee eri kämmenten viivojen merkityksiä ja sitä, mitä minun kämmenteni viivat kertovat minusta, elämästäni. Lopulta, noin yhdeksääkymmentä minuuttia myöhemmin olemme valmiit, ja kaikessa hiljaisuudessa Judy painaa nauhurin pois päältä.

Olen hiljaa - sillä kertaa sanat ovat yksinkertaisesti loppu.

Kun minä vielä yritän sisäistää kaikkea kuulemaani, mies juttelee Judyn kanssa. Judy kertoo perineensä lahjan lukea ihmisiä isoäidiltään, ja ensimmäistä kertaa hän ymmärsi kykynsä 8-vuotiaana tyttösenä. Siitä saakka hän oli ollut kiinnostunut henkimaailmasta ja siitä, millaisia ihmiset ovat kuoriensa takana.

Vielä ennen lähtöämme Judy kysyy, haluaisinko kysyä jotakin. Sellaista, mistä emme ehkä keskustelleet readingin aikana - tai ehkä jotakin, josta kaipaisin lisätietoa. En keksinyt hämmennykseltäni mitään muuta kysyttävää, kuin aurani värin.

"Voi, kultaseni - se on pinkki. Kirkkaan pinkki. Ei siitä voi erehtyä."

Vaikka tapaaminen Judyn kanssa herätti jälkeenpäin ajatellen paljonkin kysymyksiä, se toi minulle myös omituisen mielenrauhan. Kun seisoimme kaiken koetun jälkeen Judyn takapihan terassilla, katselin hiljaista naapurustoa itsekin hiljentyneenä. West Jordan näytti lähes uniselta, vaikka kello ei ollut vielä iltaseitsemääkään. Jostakin taustalta kuului ainoastaan se, kun mieheni ja Judy keskustelivat niitä näitä - jossakin välissä Judyn sytkärin ääni rikkoi seesteisyyden. Lopulta sekin vaihtui jostakin taustalta lähelleni leijailevaksi tupakansavuksi. Koiravanhuksen kirmatessa kirkuvan vihreällä tekonurmikolla en voinut kuin hymyillä - kaikki oli siinä hetkessä hyvin.

Kävelimme portaat terassilta alas nurmikolle, eikä koira halunnut antaa meidän mennä aivan vielä. Sain osakseni niin monet märät suukot, että ikävä Suomessa odottelevaa Helmiä kohtaan kasvoi pienessä hetkessä valtaisaksi. Tiedättehän - sellaiseksi valtamerenkin ylittäväksi. Ehdimme kuitenkin vaihtaa Judyn kanssa vielä uudet halaukset ennen, kuin istuin tutulla paikalla autossa ja saatoin antaa itselleni luvan rentoutua. Kaikki tunteet tuntuivat tulevan yhdellä kertaa ylitse - helpotus, tyyneys, rentous ja ikävä. Onnellisuus hetkestä, elämästä juuri nyt.

Vaikka olinkin näennäisen rauhallinen, mietin illan kohtaamista vielä myöhemminkin. Kun nakkasin Targetissa ostoskoriin Not Your Mother'sin omenan ja bambun tuoksuista hiuslakkaa, olin yhä kovin hämmentynyt.

Kohtaaminen Judyn kanssa oli samaan aikaan silmiä avaava ja hämmentävä. Mutta päällimmäisenä?

Tyyneys.