Meinasi melkein unohtua eräs vuosipäivä, joka on meidän kahden kannalta melkoisen oleellinen. En kyllä olisi muistanut minäkään, jos ei Facebook olisi muisto-toimintonsa kautta tätäkin asiaa minulle suoraan naaman eteen työntänyt - hupsista.

Mies ei tosin edes muistanut, kun jaoin hänelle oivallukseni, joten se siitä sitten...

Nimittäin tasan kaksi vuotta sitten mies muutti Suomeen! Onneksi olin kaukaa viisas ja kirjoitin fiilikset siltä päivältä ylös, joten pääsen jakamaan nämä tunnelmat nyt blogiinkin. Kaukosuhde tuskin koskaan on helppo, joten olimme molemmat kyllä äärimmäisen tyytyväisiä siihen, että se elämänvaihe tuli päätökseensä. Mutta että kaksi vuotta sitten jo?

Välillä aika on mennyt siivillä. Välillä tuo toisen naama raivostuttaa ihan suunnattomasti, ja toisaalta - aina toisinaan ymmärtää sen, että tähän on tultu aika pitkä matka. Ei ollut itsestäänselvää edes herätä samasta sängystä joka aamu. Olla ärsyyntynyt tuohon joka päivä ihan vain, koska se on saman katon alla. Pitää siis olla kiitollinen - moni muu kamppailee vielä kaukosuhteessa, joten kyllä me vaan saadaan aika tyytyväisinä täällä elellä. Samassa maassa, pidempiaikaisen oleskeluluvan turvin. Näin on hyvä.

Niin... Ja miten tätä vuosipäivää sitten on meillä juhlistettu?

Ollaan maalattu. Maalattu, maalattu ja maalattu. Tehty vähän puutarhahommia, karsittu katajasta kuolleita oksia. Haravoitu. Niin... Ja tapahtuupa tänään jotain muutakin aika jännää. Keep your fingers crossed!

4.6.2015 klo. 1.30 AM

Tänään on se päivä, jota on odotettu ikuisuudelta tuntuva aika. Tämän päivän jälkeen meidän ei tarvitse stressata pätkääkään siitä, kumpi matkustaa kumpaan maahan tai kuinka kauan joudutaan olla erossa toisistamme - ei myöskään tarvitse miettiä sitä järjetöntä rahamäärää, jonka niihin lentolippuihin saa upotettua varsin nopeasti. Ei murheita datarajoituksista, ei ikäväitkuja, saati sitten ihan hirveitä hyvästejä lentokentällä.

2.10 AM

Kirjoitan tätä nyt tosin vähän useammassa osassa. Tällä hetkellä kello on vähän jälkeen kahden - mun oli tarkoituksena olla näitä aikoja jo nukkumassa, mutta toisin kävi. Miehen lento Los Angelesista New Yorkiin oli täysin ajallaan ja sujui ongelmitta, mutta tätä New Yorkista Helsinkiin tulevaa lentoa on nyt stressattu melko lailla. Ensin ilmoitettiin tunnin viivästyksestä - sen jälkeen siitä, että kohdekenttä vaihtuu kokonaan. Nyt kohdekenttä on kuitenkin jälleen Helsinki-Vantaa, mutta kone on edelleen tukevasti JFK:lla ja matkustajat edelleen odottamassa boardingia. Viimeisin väliaikatieto mieheltä on tunti sitten, olen yrittänyt sen jälkeen kärttää tietoa lennosta minkä olen ehtinyt, mutta tyypistä ei ole kuulunut mitään.

Olivat ottaneet tarkempaan syyniin passia tarkastaessa, kun 90-päivän raja on niin lähellä ylittymistä. Voi voi, harmin paikka - siellä ne peräänkuuluttelivat sitä, että EU-alueelta on sitten myös poistuttava sen yhdeksänkymmenen vuorokauden jälkeen. Too bad, että siinä vaiheessa meillä on (toivottavasti...) oleskelulupahakemus jo vetämässä ja uudet sormukset sormissa.

Nyt ei kuitenkaan auta kuin odotella. Ilmeisesti täällä Suomessa riehuva myrsky (tuulet) viivästyttivät alun alkaen lentoa, mutta tämänhetkisestä viivästyksestä ja sen syistä ei ole mitään tietoa. Ei tässä nyt muuten mitään, mutta kun mulla olisi jo aika kova polte päästä halaamaan sitä miestä, ja ihan vaikka vaan nuuhkimaan sitä. Olemaan siinä sen vierellä. Pitämään sitä kädestä, kun juoksutan sitä raasua ympäri kauppoja.

Jos kohta nappaisi puhelimen entistäkin tiukemmin käteen, yrittäisi kohdistaa kaiken tahdonvoimansa viestin saamiseen ja suuntaisi koneen nousun jälkeen suihkuun ja unille.

6.40 AM

Hereillä, joten kuten. Lento lähti lopulta kaksi tuntia myöhässä, joten ehdin lopulta nukkua kokonaiset kolme tuntia. Lento sanoo olevansa kolmen tunnin ja kahden minuutin päästä Helsinki-Vantaalla, eli ei luojan kiitos tullut uudelleenreititystä. Nyt alkaa hahmottua ihan tosissaan, että tässä tää on. Niinkuin nyt. Vatsa heittää kevyttä (...ai kevyttä? ...) kuperkeikkaa ja kädet tärisee.

Nyt kuitenkin vaihtamaan vaatteet ja meikkiä naamaan. Ihanaa, kauheaa, pelottavaa ja jännää.

10.15 AM

Kentällä. KOHTA... Kohtakohtakohta! Joko?

Seuraavat kolme päivää me sitten ihan vain rentoiltiin. Olin varannut jo reilu kuukausi takaperin meille huoneen Flamingosta seuraavalle kahdelle yölle, joka osoittautui lopulta todella hyväksi vaihtoehdoksi. Miehellä oli melkoinen jet lag, jota päästiin parantelemaan pimennysverhojen taakse puhtaisiin lakanoihin jo vähän puolen päivän jälkeen, monta tuntia ennen varsinaista huoneiden luovutusta. Ensimmäisenä Suomipäivänä lähinnä etsiskeltiin ruokatavaroita Jumbon Prismasta, käytiin myöhäisillan salaateilla lähi-Hesburgerissa ja mentiin nukkumaan aivan liian ajoissa miun sisäiselle kellolleni.

Seuraavana päivänä tehtiin turistikierros Helsingissä - mies sai uuden Fred Perryn paidan, minä puolestani täytin parhaani mukaan käsikkäin kävelemisen kiintiötäni ja yritin sisäistää, että mies ihan oikeasti oli siinä vieressä, ja vieläpä pysyvästi. Kyllä senkin vielä tajusi, että ihan oikea tyyppi siinä vieressä kävelee - sitä vaan ei olisi uskonut, että se on ihan tosissaan myös täällä jäädäkseen.

Vielä ennen kotiinpaluuta kävimme vähän sukuloimassa ja kaartelemassa auton kanssa ympäriinsä, mutta kieltämättä muutaman päivän mittainen irtiotto arjesta kelpasi minullekin. Varsinkin, kun olimme saaneet hotellista ylimmän kerroksen huoneen, kylpyammeella. Ylin kerros oli miehen toive, kylpyamme minun. Kylpyamme tosin oli sen verran pieni, ettei me kaksi mahduttu edes yhtä aikaa suihkuun - Utahissa me käytiin suihkussa ihan normaalistikin juuri ammeessa, ja hyvin mahduttiin. Eipä tullut mentyä itsekään sitten kylpyyn, kun koko ammeen koko rupesi korpeamaan niin pahasti.