Puukauha kädessä, kastiketta hämmentäessä ehtii miettimään yhtä jos toistakin.

Sitä, kuinka aikatauluttaa päiväänsä - ehtiikö ottaa ruoan uunista ennen, kun lapsi pitää hakea koulusta? Sitä, millaista aktiviteettia lapselle järjestää sen jälkeen - käytäisiinkö uimassa tänään vai huomenna, vai ehkä sittenkin luistelemassa... Vai kiduttaisiko sitä sittenkin lastaan (ja samalla itseään) sillä, että käytäisiin lelulaatikot läpi ja varastoitaisiin ne lelut, joista aika on auttamatta jo ajanut ohi? Pitääkö tänään käydä kaupassa?

Niin, kaupassakäyntiin kun hukkuu helposti ainakin tunti - edestakaiset matkat ja itse ostosten tekeminen ovat melkoinen työn takana, kun asuu syrjemmässä.

Päivän aktiviteetiksi valikoitui lelujen läpikäyminen ja siivoaminen. Lapsen huone sai jo edellisenä päivänä uuden järjestyksen, joten äiti ennätti jo tekemään isoimman työn siivouksessa ja turhuuksien raakkaamisessa - mutta ne lelut... Siistiytyypä huone hieman lisääkin. Uimaan kun mennään joka tapauksessa huomennakin, ja lämpötila on plussan puolella - lienee olla parempi kokeilematta onneaan jään kanssa.

Syystä tai toisesta nämä ajatukset eivät kuitenkaan olleet ne, jotka lopulta kahmaisivat isoimman osan tajunnanvirtaani. Sen sijaan ajatukset vaelsivat jonnekin kauemmaksi - oikeastaan niinkin kauas kuin siihen, kun olin vielä naiivi ja viaton (?!) teini. Omasta mielestään kypsä 19-vuotias koki olevansa tarpeeksi fiksu ja ennen kaikkea valmis kantamaan itsensä lisäksi vastuun myös toisesta ihmisestä itsensä lisäksi, omasta lapsestaan nimittäin. Olin ehtinyt juuri ja juuri täyttää 20 silloin, kun tyttö syntyi. Positiivisen raskaustestin ja synnytyksen väliin mahtui tosin myös sellaisiakin pieniä asioita, kuten esimerkiksi ensimmäisen omistusasunnon ostaminen ja ylioppilaaksi kirjoittaminen - reilussa puolessa vuodessa teinistä kuoriutui itseään etsivä nuori äiti, haparoivia ensiaskeliaan ottava aikuinen.

Helppoa ei ollut. Kasvoin äidiksi yhtä matkaa lapsen kasvaessa, ja matkalla ehdittiin ottaa monta kertaa myös harha-askeleita. Opeteltiin yhdessä, mitkä jutut toimivat, mitkä puolestaan eivät. Lapsi opetti minua luultavasti enemmänkin kuin mitä minä olen ehtinyt hänelle tästä elämästä ammentaa.

Olinko valmis äidiksi alle parikymppisenä? En todellakaan. Valitsisinko eri tavalla nyt, tietäen tähän väliin mahtuneet kasvukipuiluni ja haasteeni? En mistään hinnasta!

Mutta mitä minä - nuori äiti vailla sen laajempaa elämänkokemusta - voin antaa omalle lapselleni? Riitänkö minä - olenko tarpeeksi hyvä? Monesti on ollut usko koetuksella, mutta jollain tapaa sitä on pärjätty. Opittu yhdessä ja ennen kaikkea käyty ne kasvukivut läpi yhdessä.

Jostain näiden sekavien ajatusten seasta ymmärsin sentään sen, että juuri näistä syistä johtuen minä riitän - ja kaiken sen lisäksi taidan vielä olla juuri se oikea äiti tuolle pikkuihmiselle. Tai no, pikku ja pikku - vuoden päästä tuo pikkuinen täyttää jo kymmenen vuotta. Niin, minähän olen yhä itse 20 - korkeintaan 25. Mutta niin - olen se paras äiti tuolle ihmisenalulle jo yksin siitäkin syystä, että olemme kasvaneet yhdessä. Siinä, missä vauvasta on kasvanut innokas koululainen, on minusta kasvanut, no... Vähän vähemmän epävarmempi äiti.

Ne eväät lapselle elämään eivät tule siitä, että osaisin kaiken täydellisesti juuri tällä hetkellä. Hah - jos minua tällä mittarilla alettaisiin tarkastelemaan, melko pohjille tipahtaisin! Olen (tai ainakin kuvittelen olevani) lapselleni ennen kaikkea auktoriteetti - aikuinen, jota kunnioittaa ja johon tukeutua hankalina hetkinä. Olen se äiti, joka pakottaa siivoamaan huoneensa ja antaa vasta sen jälkeen syödä sen kauan odotetun tikkarin.

Tämän lyhyen äitiurani aikana olen oivaltanut sen, että taidan kasvattaa lasta parhaiten juuri silloin, kun en edes mieti kasvattavani häntä. Silloin, kun pakotan neidin petaamaan sänkynsä, vaikka sitten koulusta kotiinpaluun jälkeen - tai silloin, kun hän joutuu vastoin tahtoaan raahatuksi ruokakauppaan äidin mukana.

Vielä näin loppuun pitää tosin todeta se, että ilman isoa ja ihanaa tukiverkkoani en olisi takuulla selvinnyt näinkin täysijärkisenä tähän pisteeseen saakka. Naapurissa asuu ihanat isovanhemmat ja niin tytöllä kuin meillä aikuisillakin on elämässä mukana niin sukulaisia kuin ystäviäkin - kaikkea juuri sopivassa suhteessa.

Kiitos siis heille vielä näin yhdessä ja erikseen! Te rokkaatte.

Äidiksi taitaa lopulta oppia vain ja ainoastaan olemalla äiti. Nuori tai varttuneempi - oikeaa aikaakaan ei taida oikeastaan olla olemassa. Ainoastaan se, että uskaltaa ottaa pitkän loikan itsenäisestä ihmisestä vanhemmaksi.