Olipa kerran Timo Soini ja vuoden 2011 jytky. Ilmiö, joka puhutti Suomea ja suomalaisia vielä pitkään sen jälkeenkin. Viisi vuotta myöhemmin britit kohahduttivat maailmaa äänestämällä itsensä halukkaiksi irtautumaan Euroopan Unionista. Ja jotta Yhdysvallat ei jäisi tuumaakaan huonommaksi, tekivät amerikkalaiset oman brexitinsä marraskuun kahdeksantena, niin ikään vuonna 2016. 

Järjestyksessään 45. Yhdysvaltain presidentti astuu virkaan alle vuorokauden kuluttua.

Tämä eräänlainen amerikkalaisten kannanotto on herättänyt keskustelua paitsi Yhdysvalloissa, myös maan rajojen ulkopuolellakin. Osa on ollut valmiina muuttamaan Kanadaan heti sen jälkeen, kun valitsijamiehet olivat alustavasti jakautuneet ehdokkaiden kesken, toiset puolestaan tuntuivat yllättyneen positiivisesti. Kahta eri koulukuntaa, jotka tuskin tällä hetkellä eivät voisi kauempana toisistaan enää olla.

Mies on saanut vastata lukemattoman moniin kysymyksiin siitä, mitä mieltä hän tulevasta presidentistä on - eikä vaimokaan ole säästynyt kysymyksiltä. Ja hei - en minä siitä ketään syytä. Onhan tämä skenaario, jonka toteutumista monet pitivät taatusti jopa mahdottomana.

Monelle - ainakin tässä tilanteessa - mieheni tuntuu määrittelevän myös minut. Olenhan Amerikkalaisen vaimo - pitäähän minunkin siis ottaa osaa poliittiseen keskusteluun.

Amerikkalaisen vaimo ottaa kantaa Yhdysvaltain politiikkaan niin vähän, kuin mahdollista. Amerikkalaisen vaimo kun ei lopulta kuitenkaan ymmärrä sen puolen hallinnosta tai valtion struktuuristakaan niin paljoa, että voisi muodostaa omaa, riippumatonta mielipidettään asiasta. Se sama amerikkalaisen vaimo on niiden mielipiteiden varassa, joita lähipiiristään kuulee - niiden uutisten varassa, jotka (sattumanvaraisesti) eksyvät Facebookin uutisvirtaan.

Amerikkalaisen vaimohan on siis oikeastaan aika tylsä, eikö?

Jos minä - Amerikkalaisen vaimo - olen jotain oppinut niin sen, että kaikki toimii lähestulkoon päinvastoin. Se, mikä toimii Suomessa, ei toimi(si) Yhdysvalloissa. Puolestaan se, mikä rapakon takana hoituu, ontuu Suomessa. Ei nyt ehkä aivan näin yleistäen, mutta jos jokin nyrkkisääntö pitäisi olla, tällä minä menisin. Toistaiseksi paras oivallukseni USA:n politiikan ja rakenteen ymmärtämisestä on se, että kaikki on kovin erilaista (kuin myös se, että tiedän siitä lopulta hyvin vähän).

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ihmiset ovat jakautuneet kahteen leiriin. Kummassakaan leirissä ei myöskään tunnuta näkevän mitään positiivista siitä ehdokkaasta, joka ei ollut itselleen mieluisa. Toki, minun nyt on suhteellisen helppo tästä höpöttää - jo ihan siksi, ettei minulla ole minkäänlaista äänioikeutta näissä karkeloissa. Yhdysvallat kuitenkin nyt vain sattuu olemaan suurvalta - ja mitä tahansa suurempaa siellä sitten tapahtuukaan, vaikuttaa se ainakin välillisesti meistä jokaiseen.

Amerikkalaisen vaimolle tämä aihe on kuitenkin omituinen - ehkä jopa liiankin suuri pala purtavaksi. Siitä on helppo keskustella oman miehen, sukulaisten ja ystävien kanssa, kyllä. Mutta kun minut yllätetään takavasemmalta ja kysytään aiheesta, jähmetyn hetkeksi. Mitä ihmettä tähän sanoisi? Sitä, että arvostan suomalaista sanavapautta, avarakatseisuutta ja yhdenvertaisuutta?

Silti, kaikesta huolimatta (tai ehkä juuri siitä johtuen), Amerikkalaisen vaimo haluaa puhua politiikasta mahdollisimman vähän. Sillä lopulta, Amerikkalaisen nonresident alien spouse ei erityisemmin tähän asiaan voi vaikuttaakaan.

Huominen - olethan lempeä.