Aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta, ja sen lämpimät säteet tunkeutuvat kutsumattakin auton tuulilasin lävitse iholle. Ja silmiin, valitettavasti silmiinkin — minne mie ne aurinkolasitkin nyt ehdin työntää?
Auto nostaa taakseen sakean pilven hiekkapölyä, mutta itse en sitä oikeastaan edes näe. Minä vain katselen puita, jotka tuuli on taivuttanut keinumaan.
Niin, ja sitten pitääkin jo jarrutella. Voin tuntea rauhan laskeutuvan mieleeni viimeistään silloin, kun käännyn vihdoin mökkitielle.
Muutamaa tuntia myöhemmin työnnän kokopuista ovea voimalla, mutta se hädin tuskin hievahtaakaan. Toisella tuuppauksella se sitten antaa periksi, päästäen avautuessaan sisälle saunaan lämpimän kesäisen ilmavirran. Se tuntuu kylmältä iholla — olenhan kuitenkin astumassa ulos lähes 80-asteisesta kuumasta huoneesta.
Sipsutan varpasillani kulman ympäri, väistellen sammaleen alta paljastuneella kivellä päiväänsä paistattelevia kovakuoriaisia.
Käyn lisäämässä muutaman halon ulkotakkaan, kohta on kuitenkin pakko syödä jotain. Nälkä. Olen varustautunut tilanteen vaatimalla tavalla — jauhomakkaraa ja ketsuppia! Missä tahansa muussa tilanteessa tai ympäristössä tämä kombinaatio tuskin saisi vettä herahtamaan kielelle, mutta mökillä — mökillä se on gourmeeta parhaimmillaan.
Lähden kävelemään alas rinnettä, kohti laituria. Lämmin kesätuuli saa aikaan vilunväreitä, vaikka lämpötila muuten onkin lähellä hellelukemia. Neulaset pistelevät jalkapohjia ja jossakin vaiheessa rinnettä alas kävellessäni astun pienen kävyn päälle.
"Crappers!" kiroan spontaanisti — manaaminen tosin vaihtuu pian nauruksi. Suomen kesä, niin miekin siuta!
Laituri keinahtelee pienin, terävin liikkein askelteni ja tuulen nostattamien aaltojen sanattomassa yhteisymmärryksessä. Katson ympärilleni ja hymyilen, parin metrin päässä kala käväisee järven pinnassa ja katoaa aivan yhtä nopeasti takaisin pinnan alle.
Aurinkokin paistaa, ainakin lähes pilvettömältä taivaalta. Istun laiturin reunalle ja kokeilen vettä varpaillani. Se ei ollutkaan niin kylmää kuin kuvittelin — hetkistä myöhemmin olen istunut laiturille ja upottanut jalat polvia myöten lämpöiseen järviveteen.
Enää tuulenvirekään ei saa minua palelemaan.
Heilutellessani jalkojani vedessä laituri keinahtelee taas hieman, nyt äskeistä pehmeämmin. Nojaan laiturilla taaksepäin kyynärpäideni varaan ja katselen niitä muutamaa pilvenhattaraa, jotka lipuvat taivaalla verkkaisesti ohitseni.
Juuri nyt en vaihtaisi tätä hetkeä mihinkään.
Mutta usko pois, rakas amerikkalaismieheni kyllä vaihtaisi.
Hän rakastaa Suomea, hän rakastaa suomalaisuutta. Mutta hän ei kuitenkaan ymmärrä sitä, kuinka me suomalaiset kerta toisemme jälkeen jaksamme viedä itsemme seisovaksi pöydäksi itikoille ja paarmoille.
Mutta toisaalta... Onko hänen muistiinsa tallentunut tuoksujälkeä jo lapsena siitä, kun saunassa sekoittuu hyttysmyrkyn ja hienoisen hien kesäinen tuoksu? Tai siitä, kuinka vaikeaa (ja samalla niin palkitsevaa) on pestä itseään järvestä kannetulla vedellä, jonka sekoittaminen lämmitettyyn veteen hipoo taitovaatimuksissaan ydinfysiikan rajoja?
Ei. Nämä asiat eivät ole amerikkalaismiehelle sisäänrakennettuja vakioita.
Saunakin on mukava asia. Talvella. Minkä kumman vuoksi suomalaiset ensin valittavat kuumaa kesäsäätä, ja hyppäävät sen jälkeen saunaan hikoilemaan — vielä kuumempaan ilmaan, suljettuun huoneeseen? Ja tietysti, löytyisi se sauna lähempääkin. Esimerkiksi ihan kotoa. Ei sitä siis yhden kuuman huoneen perässä tarvitsisi lähteä ajamaan mökille saakka!
Niinpä amerikkalaismies vain tyytyy pyörittelemään naureskellen päätään, kun hänen suomalaisvaimonsa touhottaa pakaten mukaansa kaikkea aina pyyhkeistä niihin surullisenkuuluisiin jauhomakkaroihin. Ja hän ymmärtää, että vaikkei mökkeily ehkä hänen heiniään olekaan, hänen vaimolleen se on tärkeää.
Niin tärkeää, että vaimo unohtaa jättää ne hyttysmyrkytkin pakkaamatta — ja lukemattoman monista hyttysenpistoista huolimatta, hän palaa sitten aikanaan takaisin kotiin täydellisen levänneenä.
